keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Karmiva kännykkäkulttuuri

Minusta on pöyristyttävää lukea, kuinka monet nuoret heiluvat älypuhelimiensa välityksellä netissä pitkin yötä chattaillen ja postaillen itsetään kuvia. Eikä pelkästään lukea, sillä näenhän omien lasteni puhelimiin öisin tulevasta viestitulvasta ihan faktat siinä meidän keittiötason nurkalla. Vaikken niitä viestejä erikseen availe enkä lue, tulee uusin viesti vilkahtamaan siihen puhelimen ruudulle hetkellisesti, jolloin näen hymiöt, tekstit ja toki myös lähettäjän nimen.

Meillä on jo pari vuotta ollut kotona sääntö, että puhelinten tulee olla yöllä alakerrassa keittiössä latauksessa, huoneisiin niillä ei ole mitään asiaa. Koska 9- ja 12-vuotiaat nukkuvat klo 21-07.30, puhelimet ovat lähes 11 tuntia heiltä pois käytöstä. Tänä aikana niihin on pahimmillaan tullut useita SATOJA viestejä. Myöhäisimmät vasta puolen yön jälkeen, alakoulu-ikäisillä. Tämä on käsittämätöntä.

Olen tietysti maininnut asiasta lasteni opettajille sekä kertonut kellonajat ja viestien määrät (nimiä mainitsematta) myös vanhempien FB-ryhmässä. Vastaukset ovat olleet hyvin kannustavia ja muutkin ovat sanoneet saman systeemin olevan heillä käytössä. Kuitenkin viestejä edelleen satelee, joten tässä taitaa päteä sama ongelma, kuin monessa muussakin: ne, joiden olisi syytä heristää korviaan, kohauttavat vain olkiaan. Harvoin koulussakaan haasteellisimpien tapauksien vanhemmat sinne vanhempainiltoihin vaivautuvat. Surullista.

Nämä minut näkemäni pilkahdukset ovat kuitenkin vain osa koko kauheutta. Nuoret liittyvät chat-ryhmiin ja keskustelevat ties keiden kanssa. Välillä saa kuulla ja lukea nuorten postanneen itsestään myös vähäpukeisia kuvia ja sopivan nettituttunsa kanssa tapaamisia. Instagramissa julkista profiilia pitävillä voi olla seuraajina keitä tahansa ja yksityiseenkin voi antaa hyväksynnän uudelle seurauspyynnölle, vaikkei tuntisi koko henkilöä. Yhdenkin kuvan postaaminen johonkin kuvapalveluun tai sen lähettäminen yhdelle ainoalle kaverille on jo peruuttamaton teko, sillä kuvaa on mahdotonta tai ainakin äärimmäisen vaikea enää saada pois. Sen uudelleenjakaminen kun on vain klikkauksen päässä. Kouluissa luennoidaan näistä vaaroista jo viidesluokkalaisille, mutta meneekö viesti perille? Jotenkin tuntuu vain, että soppa sen kuin laajenee.

Mikä ratkaisuksi? En osaa sanoa. Pitäisi ensin tietää, mistä syistä nuoret siellä roikkuvat ja miksi he saavat tai heillä on tarve käyttää puhelinta pitkin öitä. Tuntematta sen kummemmin kännykkäriippuvaisten yökukkujien taustoja, voisin veikkailla mahdollisiksi syiksi esimerkiksi läheisyydenkaipuuta, hyväksytyksitulemisen tarvetta, liikunnanpuutetta ja mahdollisesti myös päivän ravitsemuksellakin voi olla osansa, mikäli uni ei illalla tule.

Halikaa kotona vanhemmat lapsianne ja lapset vanhempianne. Jutelkaa päivän kuulumisista. Ulkoilkaa, juoskaa, pelatkaa, liikkukaa. Syökää säännöllisesti ja monipuolisesti. Ja jumankekka, jättäkää ne hemmetin luurit kauas makuuhuoneesta.

Avauduin. Kiitos ja anteeksi.
- Anna :)

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Koko perheen voimin

Ihania vuoden viimeisiä päiviä, ystäväiset!

Minun on pitänyt postata tänne jo aikapäiviä sitten, mutta niin vain joulukiireet (tänäkin vuonna) veivät mukanaan. Hyvä, kun nukkumaan ehti kaikelta tonttuilulta. Jopa normaalisti arkeen kuuluva jokapäiväinen liikuntakin jäi muutamana päivänä väliin.

Jouluaaton jälkeen rytmiin on taas ehtinyt palata ja pari vallan mainiotakin harjoitusta tullut hikoiltua. Esimerkiksi tapaninpäivänä kävimme miehen kanssa vuorotellen suunnistamassa toisen vahtiessa perheen nuorimmaisia parkkipaikalla erään lohjalaisen koulun pihalla. Kirpakassa pakkassäässä juostussa treenissä minulle napsahti ensimmäinen lastenhoitovuoro, joten ehdin hölkätä kiipeilytelineitä ja keinuja ympäri alkuverryttelyksi tunnin ajan ennen omaa 50 minuutin suunnistusvuoroani. Ei ollenkaan huono alkulämmittely, vaikka toki siinä rundaillessani ehdin muutamaan kertaan miettiä, että KUINKA kauan miehellä siellä oikein voi mennä... Esikoinenkin ampaisi matkaan äidin haaste niskassaan ja odotteli maalissa heti tivaten, kauanko minulla meni. Kyllä, tällä kertaa sain nuoren herran päänahan. Täytyy myhäillä nyt vielä, kun näitä kertoja tulee kohdalle. Luulen, että on vähitellen hupeneva ilonaihe.

Onneksi ennen jouluakin sai vähän treenimieltä ja irtiottoa jouluhässäkästä, kun kävimme viettämässä miehen perheen kanssa esijoulut perinteiseen tapaamme Vierumäen urheiluopistolla. Kun mukana on kuusi aikuista, onnistuu lastenhoitokin treenien järkkäilyllä kivasti. Niin, siis meillä myös isovanhemmat liikkuvat aktiivisesti...

Lauantaina aamupäivällä mummi lenkkeili toisen pienen kanssa, minä toisen. Iltapäivällä pienet olivat ensin mukana sulkapalloilemassa ja sitten juoksutouhuissa. Sulkiksen aikana mummi juoksi omaa harjoitustaan, ja me viisi muuta aikuista kierrätimme pelivuoroja siten, että yksi pallotteli lepovuorollaan 2-vuotiaan kanssa ja vauva ryömi siinä mukana. Juoksujen ja venyttelyjen aikaan neidit olivat venyttelymattojen luona matkien aina kulloin ketäkin meistä siinä olleista aikuisista. Vahtivia silmiä riitti ja lopulta, kun olimme kaikki venyttelemässä, tuntui jo ihan siltä, kuin olisimme kaikki tehneet koko treenin yhdessä. Mukavaa välillä kunnon perhetreenailu vauvasta ukkiin!

Sunnuntaina teimme miehen kanssa yhteisen juoksulenkin kaksien juoksurattaiden kanssa. Siinä ehti jutella jos jonkinlaista ja suunnitella kaikenlaista talonrakennusprojektin viimeistelystä jouluun ja kevään harjoitteluun. Ja mikä ihaninta, kaikki tämä parhaassa seurassa <3

Vaikka ensin ajattelin, että en henkisesti millään ehdi joulukiireiltä lähteä koko viikonlopun viettoon, olin iloinen, että tuli lähdettyä. Sieltä pääsi akut ladattuina takaisin jouluviikolle. Sitä se hyvä seura ja liikunta yleensä tekevät. Pitäisi vaan joka kerta muistaa se, kiirettä tai ei.

Sporttiterkut!
Anna

maanantai 23. marraskuuta 2015

Lenkillä ehtii

Olen huomannut, että lenkillä ehtii. Kaikenlaista.

Lenkillä ehtii esimerkiksi olla lasten kanssa, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Pienet kulkevat juoksurattaissa, meillä kumpikin viihtyy niissä äärimmäisen hyvin. 2-vuotias jopa niin hyvin, että isän lähtiessä lenkille ilman neitiä, tulee itku. Koululaisten kanssa on ihana käydä lenkillä ja jutella päivän kuulumisia. 12-vuotiaan kanssa olen käynyt lyhyillä lenkeillä jo pari vuotta enemmän ja vähemmän säännöllisesti, mitä hän nyt kaikilta muilta treeneiltään on lenkille enää jaksanut.

9-vuotiaan kanssa tein neitsytmatkan viime viikolla. Lähdimme ihan kahdestaan ja hölköttelimme kolmisen kilometriä. Juttelimme niitä näitä, ja voi että meillä oli mukavaa! Ja totta kai juniori halusi lenkin lopuksi haastaa äidin kotitien ympärijuoksukisaan. Tiesi velmu voittavansa rökälemäisesti ja hihitteli sitä sitten loppuillan. Hyvä se vaan oli minullekin, tulipa kiskaistua minuutin veto täysiä, vaikka tappio aavistuksen kirpaiseekin :)

Seuraavana päivänä pääsin yksikseni tunnin lenkille 9-vuotiaan käsipallotreenien aikana. Ai että sekin oli fantastista! Pieni vesi-räntä-loska ympärilläni ei haitannut yhtään. Vain hiljainen lauantaiaamu ja vaihtelevat maisemat, omat ajatukseni ja heräävä aamu.

Sunnuntaina oli sitten vuorossa laatuaikaa 12-vuotiaan kanssa. Lähdimme, poikakin rohkeasti naisten joukkoon, suunnistusseuran naisten yhteislähdöllä toteutettuun leikkimieliseen suunnistuskisaan. Matka oli 6 kilometriä ja tämäkin juniori uhitteli voittavansa minut. Naureskelin, sillä tiesin hänen juoksevan kovempaa, mutta suunnistustaidossa olevan vielä parantamisen varaa. Maalissa tuo kuitenkin minua sitten odotteli itsetyytyväinen virne kasvoillaan. Panen pummailun piikkiin, ensi kerralla olen huolellisempi. Ja juoksen kovempaa ;)

Lenkillä ehtii myös miettiä ja suunnitella vaikka mitä. Vanhempainvapaani lopun alettua häämöttää, olen pohtinut enemmän ja enemmän sitä, mitä isona tekisin. Omalla, hiekkalaatikon reunaa kammoksuvan äidin mentaliteetillani ei ehkä ole suotavaa ihan kokopäiväiseksi kotiäidiksi jäädä, eikä siihen talonrakennusprojektin loppuvaiheilla olisi oikein varaakaan.

Erilaisten projektien, lyhyiden työpätkien, virasta irtisanoutumisen ja lasten välissä olen kerta kerran jälkeen sanonut, etten enää palaa opettajaksi. Jotenkin olen sinne usein palannut, vaikka tiedän, ettei se ura ole minua varten. Ei ainakaan vielä. En vain pysty siihen. Lapset ovat kivoja, mutta vanhemmat, no, eivät aina niinkään. Lappushow kodin ja koulun välillä ei myöskään hirveästi nappaa, kaikkeen kun pitää nykyään saada allekirjoitus, lupa, hyväksyntä, mikä milloinkin. Työajoistakaan en pidä, kun ne eivät yhtään jousta. Hammaslääkärit, gynekologit ja muut vierailut vaativat usein palkatonta vapaata, mitään joustavaa työaikaa kun ei ole. Kesäloma on toki kiva, mutta tykkäisin silti enemmän itse päättää, milloin lomaviikkoni pidän. Kesäkuussa olisi mielestäni mukava olla vielä töissä ja käyttää vaikka lomaviikkoja räntäkaudella aurinkoreissulle etelämmäs. No, nämä nyt ovat vain yhden opettajakoulutukseen haksahtaneen ajatuksia, jokaisella meillä on omat prioriteettimme. Minä jätän molemmat maisterintutkintoni hyllyyn pölyttymään ja etsin jotain uutta.

Näin tein jo silloin kun muutama vuosi sitten luin liikunnanohjaajan AMK-tutkinnon. Tätä en kuitenkaan ajatellut hylätä, hyvää oppia ja mukavaa duunia, sillä veljeni kanssa perustamani Sporzz-yritys pyörii edelleen ja ensi vuodellekin on kaikenlaisia suunnitelmia jo olemassa.

Lenkkipohdiskelujeni myötä olen kuitenkin päättänyt vähän vielä monipuolistaa arkeani, jotta aika ei tule pitkäksi. Ensimmäisen koulutukseni käsityönopettajan oppeja hyödyntäen avaan pienen "käsityöverstaan". Arkipäivät ovatkin nyt viime viikkoina täyttyneet ompelukoneen hurinasta, kangaskauppareissuista, laventelin tuoksusta ja kirjaimellisesti, rautalangan vääntämisestä. Myyn tuotoksiani nyt ensin kaksilla joulumessuilla, Naisten Joulumessuilla Vanhassa Satamassa 2.-6.12. ja Menneen ajan Joulumarkkinoilla Lohjalla 12.-13.12. Verkkokauppa aukeaa sitten keväällä, kun palaan kunnolla työelämään. Tilauksia en ota vastaan, vaan ideana on tehdä "käsitöitä sesongin ja inspiraation mukaan". Yritykseni, Le Petit Chaperon Beige, jota tuttavallisesti kutsumme kotona Beigeksi ja jolla on laaja valikoima toimialoja kaupparekisteriin kirjattuna - varmuuden vuoksi, minusta kun ei koskaan tiedä - löytyy nyt ensialkuun Facebookista.



Ei luonnollisestikaan ole poissuljettua, että joskus taas harppaan yrittäjän arjesta johonkin palkkatyöläiseksi. Mene ja tiedä. Kokeillaan vaihteeksi näin. Mihinkäs tässä on kiire, elämänmittaisessa itsensä etsimisessä.

Lenkkipohdiskeluista pieniin suuriin tekoihin,
Anna :)





keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Perhetreenejä ja polkujuoksua = leppoisaa lomailua

Lähtöpakkaaminen. Vauva, 2-vuotias, 9-vuotias, 12-vuotias. Minä itse. Mies katsoo sentään omat tavaransa ja auttelee muissa.

Kahden lennon taktiikka Madeiralle koko sakin + yhden mummin ja ukin kanssa. Hämmentävän hyvin menee. 2-vuotias on ennalta se haastavin, mutta uutuudenviehätyksessä on voimansa ja neiti on koko matkan varsin esimerkillisesti.

Perillä varattujen vuokra-autojen vuokraaminen ja hetken kipuilu 145 euron turvaistuinten vuokrahinnasta. Kaupasta saisi halvemmalla (kuten myöhemmin tulemme huomaamaankin). No, tietävät selkeästi näissä firmoissa, että vanhemmat harvemmin tinkivät lasten turvallisuudesta ja pulittavat suosiolla. Niin nytkin. Emme ruvenneet raahaamaan kaksien rattaiden lisäksi myös istuimia, joten kuvetta on kaivettava. Hello there, Mastercard.

Perillä hotellilla tavaroiden purku ja pulahdus altaisiin, eipä niitä jälkikasvu odottanutkaan kuin jo muutaman tunnin. Ah, lämmitettyä vettä ja saunakin valmiina. Jälkimmäisessä lukee lasten ikärajaksi 17 vuotta, mutta pokkana viemme sinne vauvankin. Suomalaiset ovat suomalaisia. Lämpötilaan tyytymättömiä koululaisia emme sentään päästä respaan valittamaan viileydestä, saisimme vielä porttarin koko osastolle loppuviikoksi.



Lenkille oli tarkoitus kampeutua, mutta pistetään aamukolmen herätyksen ja koko päivän matkustuksen piikkiin, että siihen ei nyt kyetä.

Seuraavat päivät alkavatkin sitten aina samoin: mies lenkille (välillä ukin ja 12-vuotiaan kanssa) ja muu konkkaronkka aamu-uinnille. Sitten aamiaiskokkailut ja aamupäivällä siirtyminen treenimaisemiin.

Käytännössä "siirtyminen" aamiaisen jälkeen on juurikin niin simppeliä kuin se neljän lapsen kanssa voi olla. Vaippa-, vaihtovaate- ja evästsekkaus. Rattaat. Juomapullot. Lenkkarit. Kantoreppu ja -liina. Viimeistään autolla huomataan aina, että jotain puuttuu. Useammin autonavain, harvemmin (onneksi) joku lapsista.

Teemme pitkiä levada-vaelluksia sekä kahden suunnistusharjoituksen päiviä, joissa vaihdamme välillä ensimmäiseltä treenipaikalta toiselle. Lounaat olemme tehneet aamiaisella valmiiksi ja napanneet mukaan. Joskus ostamme jotain täydennystä paikallisista kojuista tai ravintoloista.


Palaamme takaisin hotellille iltapäivällä noin klo 16-17. Lillumme altailla, ulkona ja sisällä, pari tuntia. Illallisella käymme tämän jälkeen joko ulkona tai kokkaamme itse (lopulta vain kolmesti). Loma tai ei, niin pakko myöntää, että itse kokkaaminen on ehkä aavistuksen rauhoittavampaa.



Loppuviikosta on lomapäivissä erilaista ohjelmaa, sillä minä, mieheni, appiukkoni (=ukki) sekä porukassamme myöskin mukana ollut 2-vuotiaan kummisetä osallistumme 17 km:n Ecotrail-polkujuoksukilpailuun. Mieheni sisko (2-vuotiaan kummitäti) kuskaa meidät juoksijat lähtöpaikalle ja lapset jäävät mummin kanssa pulikoimaan. En tarkasti tiedä, mitä juoksun aikana on puuhattu, mutta siellä koko sakki meitä maalissa sitten odottelee sulassa sovussa, joten ilmeisesti homma on ollut hanskassa.

Olemme juoksun lähtöpaikalla hyvissä ajoin. Mieheni ja siskonsa mies painelevat juoksuverkat, minä ja appiukko tyydymme kävelyyn ja venyttelyyn. Lähtökaaren alla tunnelma tiivistyy, helikopterikamera leijailee yläpuolellamme ja ihmiset vilkuttavat. Juuri mitään en selostuksesta ymmärrä, viimeisten kymmenen sekunnin laskemisen sentään, ja matka voi alkaa.

Ensin kipuamme asfalttitietä ylämäkeen reilun tovin ja ehdin jo miettiä, missä kisan polkuosuus alkaa, kun kurvaammekin alas kapeisiin portaisiin. Näitä banaaniviljelmien väleissä pujottelevia porrasosuuksia sekä levadoitten reunabetoneita sitten tampataan useampi kilometri. Näköalat ovat välillä huimia, mutta katse on palautettava pian omiin jalkoihin, jottei pääse horjatamaan ja vieri pitkin rinteitä kovin kauas reitiltä.



Jo alussa olen huomannut appiukon jolkottelevan mukavaa vauhtia ja hänen kanssaan matka taittuukin. Ikuisuudelta tuntuvan matkan jälkeen kysyn, tietääkö hän, paljonko olemme tulleet. GPS-kellonsa näyttää viittä kilometriä ja henkäisen kauhuissani, etten varmaan jaksa maaliin asti. Onneksi pakkovarusteisiin kuuluneessa repussani heiluu pari urheilujuomapulloa ja saan naukkailtua itselleni lisää voimia.

Portaikot ja polut päättyvät rantabulevardille, jota jatkamme aaltojen humistessa raikastavasti siinä vieressä. Rantabaareissa naukkaillaan ihan muita juomia ja kuulemme kannustusta myös suomeksi. Ohitan appiukon hetkellisesti merentuoksuisessa huumassani, enkä edes huomaa, että hän pannuttaa komeasti takanani hieman ennen pientä tunneliosuutta. Pian tunnelin jälkeen alkaa uusi kapuaminen ja siinä sitten katselen, kuinka ikävuosilla ei lopulta ole niin merkitystä, vain tehdyillä treenitunneilla. Yritän astua portaissa minut ohittaneen appiukon jalanjälkiin ilman yhtään viivettä, jotta saisin hyötyä. Puren hammasta, harpomme kaksi porrasta kerralla, reidet huutavat armoa ja hiki tippuu silmille. Mietin repussani olevaa hikinauhaa, mutta päätän edelleen jättää sen sinne, jotta en saa typerännäköistä hikinauha-aurinkorajaa. Turhamaisuutemme kullakin.

Yhdentoista kilometrin kohdalla tarjoillaan snacksejä, otan pienen banaaninpalan ja kummastelen suklaavuorta. Jatkan matkaani pysähtymättä, mutta eroa appiukkoon alkaa tulla vääjäämättä. Ylämäki jatkuu ja silmienpyörittelyni lähestyvän pitkän portaikon alla ei jää kanssakilpailijoilta huomaamatta. Saan kuulla, että "it's only 85 steps, you can count them". En todellakaan laske. Portaiden jälkeen alkaa viimeinen levadavaihe ja nyt hölkkääminen tapahtuu jo aivan kieli keskellä suuta. En haluaisi kaatua vesikourun puolelle enkä myöskään pudota kenenkään siistiin bataattipeltoon siihen toiselle puolelle. Levadan jälkeen alkaa viimeinen osuus, alamäkiä asfaltilla ja teen viimeisen, turhan ponnistuksen appiukon vihreän repun kiinnisaamiseksi. Sinne se katoaa ja ehtii maaliin lopulta vajaat pari minuuttia ennen minua.



Kannustusjoukot odottavat meitä maalissa innoissaan. 2-vuotiaan kummisetä on ehtinyt maaliin nelisenkymmentä minuuttia meitä ennen voittaen koko pläjäyksen ja miehenikin on peräti kuudes. Omat reidet ja pakarat jämähtävät heti maalilinjan jälkeen ja mietin tekeväni kuolemaa. Tämän vuoden puolella on tullut tehtyä kaksi "pitkää" lenkkiä: 13 km:n metsälenkki syyskuussa ja kesäkuussa Jukolan viesti. Siihen nähden olen tyytyväinen 1h40min aikaani ja päätän tehdä jatkossa hiukan pidempiä lenkkejä kotosallakin. Kesken pohdiskelujeni huomaan nuorimmaisen olevan koko tilanteesta äärimmäisen käärmeissään, joten siinä joudun sitten Funchalin keskustassa maalilinjan tuntumassa kaivamaan hikisen rinnan paidan alta ja rauhoittamaan 6-kuisen. Hienotunteisesti ihmiset katsovat poispäin, mutta tiedän paikallisen kulttuurin suhtautuvan julkiseen imettämiseen hiukan varovaisemmin kuin omamme. Toivon silti urheiluporukoiden olevan vapaamielisempiä, jotta en löydä kuvaani mistään paikallislehdestä ilkeämielisten syytösten seurana.

Mietimme illalla juoksun hintatasoa. Kymmenellä eurolla sai nimittäin hienosti organisoidun juoksun lisäksi pari paitaa, rannehikinauhoja, kaksi erittäin laadukasta noutopöytälounasta, kisamatkan tarjoilut ja paljon muuta. Ilmeisestikään sponsoreista ei ole ollut pulaa!

Viimeinen lomapäivä kuluu tämän jälkeen palauttelun ja pienimuotoisen turisteilun sekä anopin 60-vuotisjuhlasuunnistuksen merkeissä. Miehen jalat ovat jostain käsittämättömästä syystä vielä aremmat kuin omani, joten vetreän kolmekymppisen sijaan vierelläni köpöttää tuskaisa kasikymppinen. Onneksi on edelleen se allasosasto, jossa lekotella.



Jotenkin saamme lopulta kamat kasaan, köörin lentokentälle ja kotimatkan alkamaan. Jos menomatkan kaksi lentoa menivät hyvin, paluumatkan KOLME lentoa menevät upeasti. Lapset eivät itke, kiukuttele tai riitele, vaikka keskimmäinen lentomme myöhästyykin niin paljon, että missaamme viimeisen lennon ja joudumme odottelemaan ylimääräisen tunnin seuraavaa lentoa. Eväitä, värityskirjoja, päiväunia, rubikin kuutioita, pesänrakennusta - niistä on sujuvat lentomatkat tällä kertaa tehty. Mieskin saa kosketusaroilta reisiltään hiukan torkahdeltua.

Kotiin pääsemme kahdelta yöllä, ja heitän saman tien ensimmäisen pesukoneellisen pyörimään. Muut kassit odottavat purkajaansa seuraavaan päivään - onneksi on vanhempainvapaa, niin ehtii senkin härdellin hoitaa. Niin. Vanhempainvapaa. Siitä kun tässä edelleen nauttii, on kyllä pakko tehdä yksi vertailu: lomalla en nukkunut kertaakaan päiväunia. Kun taas kotona... No, sattuuhan sitä ;)

Ah lomaa mutta oi oi oi kotia,
Anna :)

maanantai 19. lokakuuta 2015

Tässä äiti vinkuu ihan sikana

Uusimmassa Kuntoplus-lehden numerossa oli mielenkiintoisia treenivinkkejä. Tartuin näistä heti crossfit-harjoitukseen, jossa oli viisi liikettä 10-50 toistolla. Hykersin mielessäni ja iloitsin, että nyt saisin vihdoin riittävän rankan kotitreenin, lukihan sivun laidassa, että treeni oli suunnattu kovakuntoisille liikkujille.

Vauva ja 2-vuotias päiväunille, alkuverkka hyppien ja juoksennellen sisällä ja terassilla ja sitten tämä tyttö oli valmis! Ensin piti arpoa kahvakuulien välillä, näitä kun löytyy kotoa peräti kaksi, passelilla painoerolla tietysti varustettuna. Yllättävän realistisena jätin tällä kertaa 12-kiloisen nurkkaan ja tartuin 6-kiloista kahvasta. Jumppapatja esiin, musiikki ja sarjat käyntiin.

Ekan liikkeen heilautukset, "high swings", olivat hauskoja ja lämpö nousi hetkessä. Mutta heti toisessa liikkeessä iski epätoivo. "Handstand push-ups" näytti kuvassa kovin simppeliltä, mutta käytännössä, noh, olin solmussa. Reteästi olohuoneen pöydälle nostetut jalat olivat siivosti paikallaan, mutta kyynärpäiden taivuttaminen suoraan kulmaan punnerrusasentoon ei todellakaan onnistunut! Laskin jalat lattian tasolle ja huokaisin kiukuissani, kun piti heti luovuttaa ja oikaista. Jatkoin liikettä vain huomatakseni, etten vieläkään kyennyt siihen. Nieleskelin harmituksen kyyneliä surkeasta kunnostani, mutta sitten purin hammasta ja laskin lopulta, vaikkakin turhautuneena, polvet maahan. Johan onnistui. Ohjeen 40 toistoa jäi asentomuutoksesta huolimatta kaukaiseksi haaveeksi. Masentavaa.

Kolmas liike, yleisliikkeenäkin tunnettu "burpee" sujui taas, vaikka onkin pakko myöntää, että viimeiset 10 toistoa olivat jo melkoisen ääntelehdinnän siivittämää ja niiden "räjähtävän" hypyn räjähtävyydestä ei voida olla kuin yhtä mieltä. Ääntelyni lisääntyi edelleen neljännessä liikkeessä, kahvakuulan kanssa ylösnousuissa ("kettlebell sit-ups get-ups") siinä määrin, että viimeisten toistojen jälkeen voihkinnan edelleen soidessa korvissani havahduin miettimään, mihin yhteyteen asiaa tietämätön olisi voinut äänet yhdistää. Sillä, ettei ole seinänaapureita, on puolensakin.

Viimeisen liikkeen, "the bananan", jälkeen makasin olohuoneen lattialla x-asennossa ja huohotin. Pieniä toistovähennyksiä olin ollut pakotettu tekemään, mutta muuten olin selvinnyt. Aikani puuskutettuani vilkaisin lehden sivuja uudestaan ja huomasin kohdan: "Jaksaisitko vielä 5 kierroksen jälkeen lisää?" Mitä hemmettiä?! Pitikö näitä kierroksia tehdä VIISI? Sisälukutaitoni oli todella ruosteessa, sillä moinen kohta oli jäänyt kokonaan rekisteröimättä. Viisi kierrosta. Ei. En pystyisi enää. Yksi. Yksi. YKSI VAIVAINEN. Sen selvisin, ja senkin pienin huijauksin. Tuntui, että kroppani oli pettänyt minut. Milloin minusta tuli tällainen lahna?

Juuri silloin yläkerrasta kuului pienten askelten töminää ja 2-vuotias juoksi portaisiin ja huusi: "äiti, äitiii, mikä hätänä, mihin äitiä sattui?". Ilmeisesti sen verran olin kuitenkin huhkinut, että voihkeeni oli tunkeutunut toisen raukan päiväuniin. Päätin, että se riitti ensimmäiselle kerralle ja että seuraavalla viikolla lisäisin toisen kierroksen.



Pidin kiinni tästä päätöksestä ja annoin kahvakuulalle uudestaan kyytiä viikkoa myöhemmin. Tällä kertaa koko perhe oli kotona. Isot pojat puuhasivat samaan aikaan omiaan ja mies teki tyttöjen kanssa iltapalaa. Ensimmäinen kierros sujui samoissa merkeissä kuin edellisviikolla, nyt tosin tiesin, mitä tuleman piti. Edelleen piti hieman himmata toistojen määrässä, mutta muuten selvisin. 9-vuotias siirtyi jumpan aikana sohvalle tekemään Rubikin kuutiotaan ja kannusti siinä samalla äitiä erityisesti äänilleni naureskellen. Samalla hän tutkaili lehden ohjeita ja kommentoi asentojani asiantuntevaan sävyyn. Ähisin hänelle, että tulkoon itse kokeilemaan, jos on niin helppoa.

Myös 12-vuotias poikani hiippaili paikalle toisen kierroksen alkaessa. Kun sen neljäs liike, "kettlebell sit-ups and get-ups" lähestyi, nuorempi huusi yhtäkkiä kovaan ääneen isommalle, että "tää on se paras, tässä äiti vinkuu ihan sikana". Irvistin heille ja tein treenin loppuun ähisten ja puhisten ja lopulta lysähdin lattialle. Hetken siinä lukua otettuani havaitsin silmänurkastani, kuinka 12-vuotias viritti itselleen toista jumppapatjaa paikoilleen, vaihtoi t-paidan ja hilasi Kuntoplus-lehden vierestäni itselleen. "Mä vaan kokeilen et onkse oikeesti noin rankkaa".

Olihan se hänestäkin sitten, vaikken kasvuikäisen antanutkaan kahvakuulalla leikkiä paria toistoa enempää. Oma kroppa riitti vastukseksi hänellä mainiosti. Venyttelin ja kannustin häntä samalla, kun kaksivuotias juoksi yhtäkkiä halaamaan minua ja sanoi, että "äiti oli deipas". Liekö isänsä vinkannut, mutta kivalta tuntui kuulla se oman tsemppaamisen jälkeen. Sanoin isommille, että niinpä, enkö ollutkin aika reipas, vinkumisesta viis. Pojat hymähtivät ja totesivat, että niin kai, "sillee semisti ainakin".

Viikon päästä. Kolme kierrosta.
- Anna <3

tiistai 6. lokakuuta 2015

Toisinaan ei vaan mene ihan tuubiin

Inhoan julkisilla paikoilla vollottamista, mutta joskus kyyneleet eivät vain pysy sisällä. Olisi ihana pystyä kovettamaan itsensä ja hoitaa asiat sivistyneesti, mutta minkäs teet, kun pato aukeaa.

Viimeisin pillitykseni tapahtui eilen, kauppakeskus Sellossa. Päätin, että nyt on vihdoin korkea aika käyttää jouluna saamani lahjakortti Adam&Eveen. Sovin miehen kanssa, että tapaamme kauppakeskuksessa hänen töidensä jälkeen ja vaihdamme tyttösten hoitovuoron lennossa. Tässä rakennusajan tuoksinassa ei moiseen ylellisyyteen olisi ollutkaan varaa, mutta ihanainen lahjakortti antoi tämän mahdollisuuden ja fiilistelin sitä koko päivän.

Lopulta iltapäivä koitti. Ajelin Kirkkonummelta Leppävaaraan, kampesin tytöt autosta ulos ja hissiin, otin lahjakortin esille ja apua, jähmetyin kauhusta. Se oli ollut voimassa vain neljä kuukautta eli mennyt umpeen jo useita kuukausia sitten! Jatkoin kuitenkin, pala jo kurkussa, matkaani kauneushoitolaan, jossa sain kuulla, että en mitenkään pystyisi käyttämään lahjakorttia enää. Olisi kuulemma auttanut, jos olisin tullut edes vähän vähemmän myöhässä, mutta nyt lokakuussa oli mahdotonta. Omistajakin olisi kuulemma sanonut samoin, jos olisi ollut paikalla. Yritin sanoa, että vauva syntyi huhtikuussa, enkä ollut vatsoineni kykeneväinen moiseen hemmotteluun keväällä, mutta lopulta en pystynyt muuta kuin nieleskelemään ja nyökkäilemään, keräsin tytöt mukaani ja poistuin paikalta. Tietenkin ne kyyneleet valuen, äärimmäisen kiusallista.

Miehelle pahoittelin tapahtunutta ja sitä, kuinka surkea vaimo olen, kun en ihania lahjoja tajua ajallani käyttää. Pyysin myös, etten enää saisi kyseiseen myymälään lahjakortteja, sillä niiden voimassaoloaika ei sovi tällaiselle tumpelolle. Onneksi ymmärtäväinen mieheni halasi ja sanoi harmittelevansa vain sitä, että jäin hemmottelua vaille.

Jäin kuitenkin hiukan miettimään sitä, että olikohan tuo päätös kyseiselle pienyrittäjälle ollenkaan fiksu. Varaamani palvelu olisi nimittäin ollut 30€ lahjakorttia arvokkaampi, joten kassaan olisi kilahtanut euroja myös kortin ulkopuolelta. Nyt kassakone oli hiljaa, hoitolassa ei ollut näkyvissä muita asiakkaita, eikä tämäkään aio palata. Kaiken huipuksi kuulin äidiltäni, että hänen lahjakortissaan jäljelläolleet eurot oli vielä kesäkuussa huolittu - silloin kassalla oli tosin ollut itse yrittäjä.

No, omapa oli mokani. Eteenpäin vain. Arkipäivät ovat täynnä yllätyksiä; hassua, kivaa ja kiusallista voi sattua milloin tahansa. Sen tiedän esimerkiksi taas tästä aamusta, että päiväkodin siniset kengänsuojukset ovat petollisia. Koskaan et tiedä, milloin ne unohtuvat jalkaasi.

Syysterkkusin,
- Anna

maanantai 5. lokakuuta 2015

Hyviä päiviä, normipäiviä

Aika ajoin saan kuulla kysymyksen, että miten oikein aika kuluu mammalomaillessa. Vastaus on hyvin. Ja nopeasti. Useimpina päivinä oleminen on aika puuhakasta mutta ihan jees, kuten viime viikon keskiviikkona.

Kello soi 6.45. Ylös, miehelle takeaway-aamiainen autoon mukaan, suukot ja heipat. Samalla 12-vuotiaan herätys ja tämän aamupala. Eväiden valmistaminen koulupäivää varten. Kyselyä läksyjen tilasta ja liikuntavaatteista. Kaikki kunnossa, poika kohti bussia. Yölläkäyneen pesukoneen tyhjennys ja uuden koneellisen käynnistys.

7.30 nuoremman sankarin herätys ja hänen kanssa yhdessä aamiaisen syönti. 9-vuotiaan osallistuminen aamuiseen rupatteluun on vielä unista ja jokseenkin hellyyttävää. Isomman veljen eväät löytyvät keittiön pöydältä, joten nuorempi lupaa toimittaa ne perille. Hetki renkaissa roikkumista jätkälle ja netissä surffailua äidille. Sitten tämäkin poika bussille. Pyykkien lajittelu kaappeihin (harvinaista palvelua tässä taloudessa) ja pyörimisensä lopettaneen pesukoneellisen tyhjennys.

Tyttöjen huoneesta alkaa kuulua höpöttelyä ja jokeltelua kello 8.30. 2-vuotiaalle vaatteet ja vaippa esille omatoimista pukeutumista varten, samalla 6-kuinen aamutissille. Itsellekin vihdoin vaatteet (lenkkisellaiset) päälle ja ripsaria silmiin. Tyttöjen aamupuurot, jonka jälkeen ulkovaatteet päälle ja kohti päiväkotia.

Kello 9.30 innokas 2-vuotias liihottaa päiväkodin portista sisään, höpisee ummet ja lammet jo eteisessä ja juoksee huoneeseen leikkimään muiden kanssa. Tunnen pienen omantunnonpistoksen, minun aamupäiväni hänen kanssaan eivät taida olla yhtä virikkeellisiä. Ne kolme 3-5-tuntista tuokiota, jotka tyttö viikossa viettää päiväkodissa, ovat järjestäen odotettuja ja rakastettuja. Äidin kanssa kotona lähinnä siivotaan, leivotaan, laitetaan ruokaa, tehdään rakennushommia tai piipahdetaan leikkipuistolenkillä. Onneksi perjantaiaamupäivisin on sentään huomio kokonaan pirpanoissa: kansalaisopiston aikuinen-lapsi-tanssikurssi ja sen jälkeen uimahallituokio.

Ajo takaisin kotiin, jossa vauva vaunuihin ja 6 km:n juoksulenkille. Syksyinen aamupäivä on tänään huikaisevan kaunis ja lähijärvi kimmeltelee auringonsäteissä. Juoksu on kivaa ja vauva nukahtaa kärryn rullaukseen.

Kotipihassa vaunut parkkiin ja pihavaraston kimppuun. Päivän agendana mineraalivillojen asennus seiniin, talvi jo tulla lähestyy. Villa pölisee ja kutittaa ja loppuvaiheessa vauvakin tekee heräilyä. Saan kaikki paketit tyhjennettyä ja juoksen suihkuun, jonka jälkeen lounastamme vaavin kanssa vuorotellen. Vaavi nestemäistä, minä pähkinä-paprika-salaattia ja ruisleipää. Lounaslistani on helppo: mitä kaapista milloinkin löytyy. Myönnän, joskus se on suklaata.

Kello 14 lähtö kauppaan ja päiväkodille. Hieman vielä unisenoloinen tyttö popsii päiväuniensa jälkeen välipalaa ja odotan hetken, että saan neidin matkaani. Toimiminen on muutenkin verkkaista, kun jokaikinen vaihe on saatava tehdä itse. Lopulta pääsemme autoon ja huomaan, että kello on sen verran, että voin yllättää koululaiset ja noukkia heidät koululta, eivätkä joudu odottelemaan bussia saati kiertelemään sen koko kyläkierrosta.

Kotona pojat ottavat itse välipalaa (joskus meidänkin palvelu tökkii) ja nuorimmainen maistelee hieman soseita 2-vuotiaan kiikkuessa renkaissa ja odottaessa muistipeliseuraa. Läksy- ja pelihetken jälkeen  vauva menee jälleen päiväunille ja kolme isompaa katoaa leikkipuistoon. Päivällistä varten ei jää tällä kertaa yhtään apukokkia, mikä toisinaan on myös ihanan rauhallista.

Kello 17.30 mies tulee kotiin ja samaan aikaan esikoisen treenikyyti saapuu. Vuorottelu vienneissä ja tuonneissa helpottaa liikkuvan perheen arkea valtavasti. Esikoinen juoksee puistosta, poimii treenikassin ja heilauttaa heipat. Kaksi nuorempaa huikkaistaan syömään. Koko perheen yhteinen päivällistuokio on ylellisyys, josta suostun tinkimään vain äärimmäisessä hädässä. Tällä kertaa joukosta puuttuu 12-vuotias, mutta muiden kanssa rupattelemme päivän kuulumiset samalla kun spagetti-bologneset uppoavat nälkäisiin kitoihin.

Ruoan jälkeen 9-vuotias lähtee takaisin pihaleikkeihin, me miehen ja tyttösten kanssa käymme puolestamme jälleen pihavaraston kimppuun. Esikoisen tullessa treenistä nappaan muutkin lapset sisälle ja heidän iltapesujensa ja -palojensa jälkeen on iltasatujen aika. Mies lopettaa raksailun ja lukee 2-vuotiaalle, itse uppoudun koululaisten kanssa Tsatsiki-tarinan maailmaan vauvan seuratessa tohinointia sitteristään.

2-vuotias tuhisee unten maillaan kello 20.30 ja koululaiset lukevat sängyissään vielä hetken. Mies lähtee lenkille, ja minulla on vielä yhden pienokaisen iltarutiinit jäljellä. Viimeistään nyt on korkea aika hänen saada vitamiinitippansa, kynsienleikkuunsa, tukanharjauksensa tai edes lepertelynsä - sopeutuvainen neljäs lapsi on jälleen kulkenut koko päivän mukana kitisemättä tai vaatimatta sen suurempaa huomiota.

Kello 22 pujahdan suihkunraikkaan miehen kainaloon sohvalle. Netflix-sarjoja. Suklaata. Suukkoja. Mietin, että ei ollut huono päivä. Ei mikään erikoispäiväkään, vaan ihan sellanen normipäivä. Just parasta arkea.

Puss,
Anna

maanantai 28. syyskuuta 2015

Härkää sarvista

Vihdoin. Uusi blogi korkattu. Sain siihen itse asiassa kipinän jo jokin aika sitten, kun tuttavani pyysi, että kirjaisin johonkin ylös "leikkipuistojumppavinkkejäni". Koska kirjoittaminen itsessään on jo oikein mukavaa ja terapeuttista, veikkaan että tämä tuskin jää ihan leikkipuiston sisälle tämä touhu. Ehkä kirjoitan liikunnasta, joka on hyvin lähellä sydäntäni. Tai ehkä nelilapsisen (ison?) perheen arjesta. Tai kenties jostain muusta, aika sitten näyttää.

Ja nyt heti on sitten korjattava väärät käsitykset. En todellakaan heilu hiekkalaatikon reunalla joka päivä. Hyvä jos edes kerran viikossa. Parannettavaa siis olisi silläkin saralla roimasti, mutta ehkä tämä kirjoittaminen antaa pientä painetta sinne suuntaan.

Aihetta jatkaakseni: leikkipuistojumpissa on kyllä paljon hyviä puolia. Lapsi leikkii onnellisena valvovan silmän alla ja vanhemman kunto kasvaa. Samalla lapsi näkee sporttista elämänmallia, josta ehkä itsekin voi saada sellaisen kipinän myöhempään omaan liikuntaansa, että hei, täähän on ihan normijuttua. Ja sitten on vielä se yksi puoli... Nyt ehkä jotkut toisenlaiset hihhulit hyppäävät kurkkuuni kiinni, mutta sanon sen silläkin uhalla: en jaksa nököttää puiston laidalla tai lykkiä keinussa vauhtia lapselleni tekemättä mitään muuta samalla. No ehkä ihan satunnaisesti on sellainen aivotnarikkaan-hetki, jolloin yleishyödyttömyys voi olla paikallaan, mutta yleensä sellainen ei minulle sovi. Niinpä menen siis puistoon yleensä urheiluvaatteissa, kiskon puistoa rundaillen alkuverkan ja yhdistän jumppaliikkeet lapsen kulloiseenkin tekemiseen puistossa. Kyykkyjä samalla kun antaa keinussa vauhtia, punnerruksia hiekkalaatikon reunaa vasten, lapsen nostoja ja heilautuksia, pallonheittoja, loikkia, hyppyjä - taivas (ja ehkä myös oma kunto ja fiilis) on rajana.

Leikkipuisto ei ole ainoa paikka, jossa voi fiilistellä liikunnan parissa lapsen kanssa. Olen ollut monet tunnit hippaa sisähuvipuistojen hauskoissa tunneleissa ja kiipeilytelineissä. Pienten ja vähän isompienkin lasten mielestä (turvallisuuden rajoissa, tietenkin) jahtaava äiti verkkopujotteluradalla ja liukumäissä on ollut ehkä siisteintä ikinä. Katseista päätellen osa iltapäivää kanssamme viettäneistä muista vanhemmista ei ole ollut samaa mieltä. Sillehän minä tietysti vähät olen mahtanut, oma häpeänsä.

Koululaiset innostuvat edelleen, jos lähdemme heidän kanssaan pihapeleihin, kuten vaikka keinupersikseen. (Höpöhöpö kukkahattutädit ja muut nipottajat - persis on persis, eivätkä sitä sillä nimellä kutsuvat kasva yhtään sen enempää kieroon kuin muutkaan.) Ja voi, miten siistiä onkaan uusissa seikkailupuistoissa vaijeriliukuineen... Adrenaliinipiikin saa jo ajatuksesta! Hiukan tyyriitähän nuo sisä- ja seikkailupuistot säännölliseen vierailuun ovat, mutta kerran, pari vuodessa on kiva hurvitella ja muuten voi sitten nautiskella niistä (ilmaisista) pihapeleistä :)



Jotkut vanhemmat harrastavat lastensa kanssa yhdessä tietokonepelejä. Ei siinä mitään, yhdessäoloa se on sekin. Lapset tarvitsevat sitä. Itse uskon kuitenkin enemmän liikunnan kauaskantoiseen voimaan noin niinkuin kunnonkin puolesta. Meillä ei edes ole pelikonsolia, kännyköillä saavat koululaiset pelata muutaman kerran viikossa. Varsin hyvin ovat sopeutuneet ajatukseen. Ei meillä muuten ole pädiäkään tai mikä se ohut pieni littana kannettava nimeltään onkaan.

Puhelinmyyjä yritti muuten kerran kyseistä härpäkettä meille hyyyyyvin edulliseen hintaan kaupata. Jäin mielenkiinnosta sitten siihen hänen kanssaan rupattelemaan ja kyselin, että mihin hän ehdottaisi, että me sitä oikein tarvitsisimme. Hienoja vaihtoehtoja hän kyllä esitti, mutta ei niistä mikään oikein kolahtanut. Miksi minun pitäisi pystyä joka paikassa tutkia nettiä tai katsella telkkaria? Kerroin, että kännykällä ollaan aivan mainiosti tultu toimeen nettitarpeiden kanssa kodin ulkopuolella, kotona toimii läppäri. Ruutuaikaa koululaiset saisivat käyttää kaksi tuntia päivässä, mutta yleensä jää tuntiin ja jopa alle, harrastukset ja pihapelit vievät koulun ulkopuolisen ajan aika totaalisesti. Sanoin myös, että jos minulla olisi sellaista aikaa, jonka voisin pädin kanssa leikkimiseen käyttää, menisin ehdottomasti mieluummin lasteni kanssa puistoon pelaamaan vaikka koripalloa. Myyjä oli hetken hiljaa, ja sanoi, että niin hänkin varmaan tekisi.

Hups. Meinasi heti lähteä lapasesta.
xoxo,
Anna