keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Karmiva kännykkäkulttuuri

Minusta on pöyristyttävää lukea, kuinka monet nuoret heiluvat älypuhelimiensa välityksellä netissä pitkin yötä chattaillen ja postaillen itsetään kuvia. Eikä pelkästään lukea, sillä näenhän omien lasteni puhelimiin öisin tulevasta viestitulvasta ihan faktat siinä meidän keittiötason nurkalla. Vaikken niitä viestejä erikseen availe enkä lue, tulee uusin viesti vilkahtamaan siihen puhelimen ruudulle hetkellisesti, jolloin näen hymiöt, tekstit ja toki myös lähettäjän nimen.

Meillä on jo pari vuotta ollut kotona sääntö, että puhelinten tulee olla yöllä alakerrassa keittiössä latauksessa, huoneisiin niillä ei ole mitään asiaa. Koska 9- ja 12-vuotiaat nukkuvat klo 21-07.30, puhelimet ovat lähes 11 tuntia heiltä pois käytöstä. Tänä aikana niihin on pahimmillaan tullut useita SATOJA viestejä. Myöhäisimmät vasta puolen yön jälkeen, alakoulu-ikäisillä. Tämä on käsittämätöntä.

Olen tietysti maininnut asiasta lasteni opettajille sekä kertonut kellonajat ja viestien määrät (nimiä mainitsematta) myös vanhempien FB-ryhmässä. Vastaukset ovat olleet hyvin kannustavia ja muutkin ovat sanoneet saman systeemin olevan heillä käytössä. Kuitenkin viestejä edelleen satelee, joten tässä taitaa päteä sama ongelma, kuin monessa muussakin: ne, joiden olisi syytä heristää korviaan, kohauttavat vain olkiaan. Harvoin koulussakaan haasteellisimpien tapauksien vanhemmat sinne vanhempainiltoihin vaivautuvat. Surullista.

Nämä minut näkemäni pilkahdukset ovat kuitenkin vain osa koko kauheutta. Nuoret liittyvät chat-ryhmiin ja keskustelevat ties keiden kanssa. Välillä saa kuulla ja lukea nuorten postanneen itsestään myös vähäpukeisia kuvia ja sopivan nettituttunsa kanssa tapaamisia. Instagramissa julkista profiilia pitävillä voi olla seuraajina keitä tahansa ja yksityiseenkin voi antaa hyväksynnän uudelle seurauspyynnölle, vaikkei tuntisi koko henkilöä. Yhdenkin kuvan postaaminen johonkin kuvapalveluun tai sen lähettäminen yhdelle ainoalle kaverille on jo peruuttamaton teko, sillä kuvaa on mahdotonta tai ainakin äärimmäisen vaikea enää saada pois. Sen uudelleenjakaminen kun on vain klikkauksen päässä. Kouluissa luennoidaan näistä vaaroista jo viidesluokkalaisille, mutta meneekö viesti perille? Jotenkin tuntuu vain, että soppa sen kuin laajenee.

Mikä ratkaisuksi? En osaa sanoa. Pitäisi ensin tietää, mistä syistä nuoret siellä roikkuvat ja miksi he saavat tai heillä on tarve käyttää puhelinta pitkin öitä. Tuntematta sen kummemmin kännykkäriippuvaisten yökukkujien taustoja, voisin veikkailla mahdollisiksi syiksi esimerkiksi läheisyydenkaipuuta, hyväksytyksitulemisen tarvetta, liikunnanpuutetta ja mahdollisesti myös päivän ravitsemuksellakin voi olla osansa, mikäli uni ei illalla tule.

Halikaa kotona vanhemmat lapsianne ja lapset vanhempianne. Jutelkaa päivän kuulumisista. Ulkoilkaa, juoskaa, pelatkaa, liikkukaa. Syökää säännöllisesti ja monipuolisesti. Ja jumankekka, jättäkää ne hemmetin luurit kauas makuuhuoneesta.

Avauduin. Kiitos ja anteeksi.
- Anna :)

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Koko perheen voimin

Ihania vuoden viimeisiä päiviä, ystäväiset!

Minun on pitänyt postata tänne jo aikapäiviä sitten, mutta niin vain joulukiireet (tänäkin vuonna) veivät mukanaan. Hyvä, kun nukkumaan ehti kaikelta tonttuilulta. Jopa normaalisti arkeen kuuluva jokapäiväinen liikuntakin jäi muutamana päivänä väliin.

Jouluaaton jälkeen rytmiin on taas ehtinyt palata ja pari vallan mainiotakin harjoitusta tullut hikoiltua. Esimerkiksi tapaninpäivänä kävimme miehen kanssa vuorotellen suunnistamassa toisen vahtiessa perheen nuorimmaisia parkkipaikalla erään lohjalaisen koulun pihalla. Kirpakassa pakkassäässä juostussa treenissä minulle napsahti ensimmäinen lastenhoitovuoro, joten ehdin hölkätä kiipeilytelineitä ja keinuja ympäri alkuverryttelyksi tunnin ajan ennen omaa 50 minuutin suunnistusvuoroani. Ei ollenkaan huono alkulämmittely, vaikka toki siinä rundaillessani ehdin muutamaan kertaan miettiä, että KUINKA kauan miehellä siellä oikein voi mennä... Esikoinenkin ampaisi matkaan äidin haaste niskassaan ja odotteli maalissa heti tivaten, kauanko minulla meni. Kyllä, tällä kertaa sain nuoren herran päänahan. Täytyy myhäillä nyt vielä, kun näitä kertoja tulee kohdalle. Luulen, että on vähitellen hupeneva ilonaihe.

Onneksi ennen jouluakin sai vähän treenimieltä ja irtiottoa jouluhässäkästä, kun kävimme viettämässä miehen perheen kanssa esijoulut perinteiseen tapaamme Vierumäen urheiluopistolla. Kun mukana on kuusi aikuista, onnistuu lastenhoitokin treenien järkkäilyllä kivasti. Niin, siis meillä myös isovanhemmat liikkuvat aktiivisesti...

Lauantaina aamupäivällä mummi lenkkeili toisen pienen kanssa, minä toisen. Iltapäivällä pienet olivat ensin mukana sulkapalloilemassa ja sitten juoksutouhuissa. Sulkiksen aikana mummi juoksi omaa harjoitustaan, ja me viisi muuta aikuista kierrätimme pelivuoroja siten, että yksi pallotteli lepovuorollaan 2-vuotiaan kanssa ja vauva ryömi siinä mukana. Juoksujen ja venyttelyjen aikaan neidit olivat venyttelymattojen luona matkien aina kulloin ketäkin meistä siinä olleista aikuisista. Vahtivia silmiä riitti ja lopulta, kun olimme kaikki venyttelemässä, tuntui jo ihan siltä, kuin olisimme kaikki tehneet koko treenin yhdessä. Mukavaa välillä kunnon perhetreenailu vauvasta ukkiin!

Sunnuntaina teimme miehen kanssa yhteisen juoksulenkin kaksien juoksurattaiden kanssa. Siinä ehti jutella jos jonkinlaista ja suunnitella kaikenlaista talonrakennusprojektin viimeistelystä jouluun ja kevään harjoitteluun. Ja mikä ihaninta, kaikki tämä parhaassa seurassa <3

Vaikka ensin ajattelin, että en henkisesti millään ehdi joulukiireiltä lähteä koko viikonlopun viettoon, olin iloinen, että tuli lähdettyä. Sieltä pääsi akut ladattuina takaisin jouluviikolle. Sitä se hyvä seura ja liikunta yleensä tekevät. Pitäisi vaan joka kerta muistaa se, kiirettä tai ei.

Sporttiterkut!
Anna