Laatuaikaa lapsen kanssa

Olin jo aiemmin miettinyt, että kun esikoinen täyttää 13 vuotta, voisimme tehdä jotain jännää yhdessä. Vauhtia nelilapsisen perheen arjesta ei puutu ja aika usein esikoinen saa toimia apukäsinä. Ajattelin, että olisi upeaa joskus ehtiä tehdä jotakin ihan kahdestaan, äiti-poika-laatuaikana. Kun tuo päivä sitten lähestyi, ja tajusin laskelmissani (kauhuissani), että täytämme samana päivänä itse asiassa yhteensä pyöreät 50 vuotta, päätin repäistä ihan kunnolla. Googlasin ja suunnittelin, laskin rahoja ja yhdistelin mahdollisuuksia.

Kun lokakuinen synttäripäivä sitten koitti, pojan lahjakuoresta paljastui sporttinen viikonloppu ulkomailla äidin kanssa. Marraskuisessa irtiotossa oli luvassa matka Hollantiin ja Belgiaan, jossa yöpyminen olisi äidin hyvien ystävien luona Haagissa ja lisäksi osallistuisimme mutajuoksuun Belgiassa ja suunnistuskisaan Hollannissa - suunnistajalle uuden suunnistusmaan kokeminen on aina iso juttu, eikä nuori mies ollut vielä Hollannissa suunnistanut ;)

Sain houkuteltua Haagin emäntämme, ranskalaisen ystävänikin mukaan mutajuoksuun ja matkaksi valitsimme rennon turvalliset 5 kilometriä näin alkuunsa. Edellisvuoden videota katsoessa niidenkin läpipääsy vaikutti melko työläältä, ja toivoin hiljaa mielessäni poutaista keliä, jotta mudan määrä ei ainakaan luonnonoloista johtuen hirveästi lisääntyisi.

Perillä mutajuoksussa keli oli varsin raikas +5 astetta, mutta taivas oli sininen ja ilma kirkas. Tuuli sen sijaan oli todella kova ja kylmä, mutta kokeneina sotaratsuina tiesimme pojan kanssa, että juoksussa sitten tulee lämmin. Ei sillä, että mutajuoksuihin tai minkään sortin estejuoksuihin olisimme koskaan aiemmin osallistuneet, mutta urheilu kun urheilu, tehdessähän sitä lämpiää!

Kisapaikalla oli tunnelma korkealla, ja väkeä saapui paikalle koko ajan. Numerolaput rintaan, asiaankuuluvat sotamaalaukset kasvoihin ja tavarat tiukan kontrollin ja useiden eri numerokoodilaputusten jälkeen niille varattuun telttaan. Turvallisuus- ja mutariskisyistä jätimme kaiken ylimääräisen pois, mikä tarkoitti myös ihanaa valkoista Suunto Ambit-kelloani. Mitään aikaa kisapaikalla ei esitetty, emmekä ymmärtäneet hollanninkielisen, upeasti gladiaattoriksi pukeutuneen, innokkaan selostajan pajatuksesta yhtikäs mitään, joten ajauduimme arvioidemme mukaan muutamaa minuuttia turhan aikaisin väkimassan mukana lähtökarsinaan ja loppuaikojamme ihmetellessä päättelimme lopulta lähteneemme kymmenen minuuttia aiemmassa lähtöryhmässä. No, järjestäjille se oli ihan sama, eikä tuo meitäkään haitannut, joten nautiskelimme reissusta lähtösähellyksestä välittämättä.

Suositussa tapahtumassa porukkaa lähti 10 minuutin välein 100-250 henkilöä, joten alkuesteillä oli hiukan ryysistä. Siitä se kyllä sitten väljeni, joten jonotukseksi ei homma onneksemme mennyt. Olimme sopineet pojan kanssa, että menemme yhdessä, mutta heti lähtöpaukun jälkeen näin, kuinka adrenaliini virtasi kaverista ja herra hypähteli hermostuneesti kuin kevätlaitumelle pääsemässä oleva varsa. Hän katsoi minua kysyvästi, joten kohautin olkiani ja nyökkäsin - kivaahan tämän piti olla ja jos hänelle kivaa on juosta kovempaa, niin antaa mennä. Sinne selkä vilahti, ja seuraavan kerran näin kaverin minua ja ystävääni kannustamassa reitin varrella, kun meillä oli vielä kilometrin verran matkaa ja hän jo fiilisteli maalissa.

Esteet reitillä olivat hauskoja. Näin suunnistajalle muutama oli todella hupaisa, esimerkiksi yksi alamäkipolku, jossa piti mennä puunrunkojen yli tai ali ja hypätä ojan yli. Lähestyimme alamäkeä ja kyltissä luki "Obstacle 4". Hihittelin kaverilleni, että tämähän on ihan vain suunnistusta ja ihmettelin, kun hän ei vastannut mitään. Katsoin taakseni ja huomasin, että ojat ja puunrungot tosiaan saattoivat toisille olla esteitä. Osamme kääntyivät päälaelleen sitten käsivoimia ja ryömimistä vaativissa esteissä, sillä taekwondo-naisena ystävälläni oli aivan eri ominaisuudet kunnossa kuin minulla. Piikkilankarivistön alla mudassa mahallani liukuen ja itseäni eteenpäin tuuppien katselin ystäväni loittonevia kengänpohjia ja lopulta ojentavaa kättä, kun muutamaa minuuttia hänen jälkeensä kampesin itseni esteestä ulos. Kumpikaan emme selvittäneet estettä, jossa piti ainoastaan roikkua käsivoimilla ja siirtyä poikkitangolta toiseen, mutta siinäkin ystäväni pääsi pidemmälle kuin minä. Minä jäin ensimmäiseen tankoon.

Maalissa olo oli erittäin iloinen ja energinen, ja buustini vain tuplaantui, kun poika juoksi silmät innosta tuikkien kertomaan, mitä hän oli missäkin tehnyt ja millaista oli ollut. Kaiken lisäksi hän sai tuloslistalla itselleen keulapaikan, sillä lähtövirheemme vuoksi hänen aikansa oli arviomme mukaan 6-10 minuuttia liian hyvä. No, siinähän sitten miettivät järjestäjät parannuksia ensi vuoteen - elleivät sitten usko 13-vuotiaan taittaneen 5km estereittiä aikaan 24.50 :D Minulla ja ystävälläni meni kymmenisen minuuttia enemmän aikaa, vaikka eipä tuolla ajan kanssa mitenkään edettykään. Nautiskeltiin vain!

Olimme kurassa hiuksia myöten, joten kisapaikan suihku oli paikallaan. Keskelle kylän asfalttitietä mustalla pressulla eristetty suihkualue oli suunnistuskisoista tutunoloinen, tosin jääkylmä asfaltti hiukan pisteli jalkapohjia, mutta suihkusta tuli lämmintä vettä, siitä iso plussa. Siinä suihkutellessani tajusin yhtäkkiä, että kaikilla muilla naisilla oli alusvaatteet päällään ja vain itse siinä keekoilin täysin nakkena. Samalla katselin ympärilleni ja huomasin, että viereisistä taloista voisi jokaikisen toisesta kerroksesta katsella suihkumaisemia niin halutessaan, mikä ehkä oli syynä toisten pidättyväisyyteen. Niin tai näin, oli kuitenkin mielestäni mukavampi pestä kurat myös rintaliivien alta, eikä vain päältä. Jos joku ei ollut aiemmin paljasta pintaa nähnyt, niin vassokuu vaan, kimpale suomalaista, valkoista lihaa kotitiellä.

Seuraavan päivän suunnistuskisaan ajoimme taas parisen tuntia Haagista - kaikki kiitos ja kunnia urheiluhulluutta tukevalle isäntäperheellemme <3 Nyt hiukan ripotteli vettä, mutta mitään kaatosadetta emme onneksi niskaamme saaneet. Kisa oli pieni Suomen suunnistuskisoihin suhteutettuna, mutta mukavasti järjestetty, ja kartta ja maastokin olivat hauskasti erilaisia, kuin mihin kotona olemme tottuneet. Itselläni suunnistus sujui yhtä puunrungon alle sopivasti jemmattua rastia lukuunottamatta kivasti, mutta poika hukkasi uutta mittakaavaa ja karttaa ihmetellessään ykkösrastinsa ja etsi sitä yli viisi minuuttia. Sitten sai sentään koottua itsensä ja suunnisti mallikkaasti maaliin asti. Onnistuimme kumpikin nappaamaan ratojen nopeimmat ajat itsellemme (poika 4,4km/35', minä 5,8km/45'), ja ystäväperheemme hehkutti tasoamme maasta taivaisiin. Kamalan vaikea oli siinä sitten selittää, että laji on tosi pieni Hollannissa, emmekä me Suomessa mitenkään kulje voitosta voittoon, sen verran kova taso kotimaassa tuossa lajissa on.

Koska reissumme kaksi ensimmäistä päivää oli kulunut urheillessa ja poikani oli kuunnellut - ja oppinut! - ranskaa lähes 24/7, oli maanantaina vuorossa ihan kahdenkeskinen tuokio Amsterdamissa. Ystäväperhe palasi arkeensa ja saatettuamme perheen lapset ranskalaiseen kouluunsa, siirryimme julkisilla Amsterdamiin. Menimme ratikalla ja junalla ja perillä suuntasimme Nemo-tiedemuseoon. Huono äiti, hemmetti vieköön! Olin nimittäin tällä kertaa katsonut surkeasti aikataulut, sillä museo oli suljettu maanantaisin. Masennus oli suuri ja haaste edessä vielä suurempi: mitä tehdä 13-vuotiaan kanssa Amsterdamissa esittelemättä tälle punaisten lyhtyjen katuja tai viemättä häntä pössyttelemään paikalliseen kuppilaan? Pohdiskelimme hetken ja lopulta kävimme pizzalla, kiertelimme hiukan matkamuistokojuja ja noh, samalla poika oppi tunnistamaan niin kannabiksen kuvan kuin hajunkin ja lopulta siirryimme junalla lentoasemalle. Ihan putkeen ei maanantai enää siispä mennyt, mutta julkisilla liikkumisesta tykkään aina, ja tutkailimme maisemia ja juttelimme niitä näitä, suomeksi.

Lyhyeksi aikomasta matkarapsastani tuli jälleen kerran valtava stoori, mutta summa summarum - ihana viikonloppu ihanan pojan kanssa. Tuli tarpeeseen, varmasti molemmille.

xoxo,
Anna =)

Kaksi kärpästä

Pari viikkoa sitten kävimme koko perheen kanssa uimahallissa. Mies ja esikoinen juoksivat alle pitkän lenkin ja uimahallissa oli sitten minun vuoroni tehdä treeni. Vesijuostuani kolme varttia menin perheeni luo lillumaan lämpimään altaaseen ja ajattelin tehdä samalla hiukan vatsaliikkeitä.

Pojat äkkäsivät minut saman tien ja olivat kärppinä pyytämässä, että voisinko tehdä heille esteitä, joista sukeltavat läpi. Meinasin heti älähtää, että ei nyt, kun teen vielä vähän keskivartalotreeniä, mutta samassa tajusin, että mitä jos.

Pujotin varpaat reunalle tangon alle ja ojentauduin suoraksi selinmakuulle. Tästä vedin itseni kyykkyasentoon reunaa vasten ja ojentauduin taas suoraksi. Sanoin pojille, että ali vaan, äitiin ei saa koskea. Vajaan puolen tunnin ajan kehittelin aina uusia liikkeitä, joista kustakin pojilla oli kolme yritystä mennä ali koskematta minuun. Lopulta olin niin hapoilla, etten uusien liikeaneluiden edessä enää mitenkään voinut heltyä. Yhteistä kivaa, tiukka treeni. Win-win.

Tänä aamuna tarkoitukseni oli lähteä aamulenkille. Ulos katsottuani totesin, että ei siellä pääse mihinkään tekemättä lumitöitä, joten miehen ja lapsien tehdessä lähtöä töihin, kouluun ja päiväkotiin, heitin treenikamat niskaan ja hyppäsin lumikolan varteen. Ajoväylä olikin jo lähes puhdas siinä vaiheessa, kun mies ja muksut huristivat päivän puuhiinsa, eikä kukaan juuttunut pihaan kiinni.

Siinä kolatessani suunnitelma aamulenkistä muuttui. Rupesin hölkkäämään kolan kanssa ja nostin lumimassat (hötölumesta melko kevyet kyllä) kolasta lumikasan päälle pakara- ja keskivartalolihaksia tehokkaasti hyödyntäen. Urakkaan meni 45 minuuttia, hiki valui ja oli mukava sitten hilpaista ulkoa sisälle suihkuun ja aamupalalle. Erilainen treeni, mutta jälleen win (oma treeni) - win (piha siistitty). Ja vielä kolmas win: juosten sen teki nopeammin -> enemmän aikaa muille askareille, joita yrittäjällä kyllä riittää.

On kaikin puolin terveellistä ja hyvä asia noin yleensäkin, että äiti ehtii liikkua ja kuntoilla. Hoen sitä kaikille, ja otan kyllä itsekkäästi itselleni liikkumisaikaa, jos vähänkään siihen on mahdollisuus. Silti aina välillä tulee sellainen tunne, että on julmaa mennä lenkille tai tehdä jokin muu treeni, jos on paljon rästitöitä kotona tai pitäisi viettää aikaa lasten kanssa. Tämän tästä tulee kuitenkin eteen tilanteita, joissa tuosta huonosta omastatunnosta saa oikein rökälevoiton, kuten nyt näissä yhdistelmätreeneissä minulle kävi. Silloin on ihan sellainen voittajafiilis, että jees, sain kuin sainkin MOLEMMAT.

Edelleen jatkan meillä silti sitäkin tapaa, jossa lapset ovat treenissä mukana. Teemme yhdessä kotikuntopiirejä tai pelaamme puistossa. Toisinaan juoksemme määräintervalleja kukin omaan tahtiimme, kävelytaidottomat rattaissa katsellen tai edestakaisen juoksusuoran varrella kannustaen. Säännöllisesti osallistumme suunnistusseuran jumppaan, jossa salitilasta ei 1-vuotiaskaan pääse karkuun vaan puuhastelee omiaan jumpan ajan.

Onnekseni herkuttelen myös sillä tilanteella, että 13-vuotias esikoiseni on innostunut suunnistustreenari. Ylihuomenna hän lähtee kanssani yösuunnistamaan ja puolentoista viikon päästä edessä on kahdenkeskinen synttärireissumme Hollantiin ja Belgiaan. Siellä haastamme itsemme mutajuoksukisassa - äiti-poika-laatuaikaa <3

Kokeilkaa ihmeessä napata kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Bonuksena huippuhyvä olo,
- Anna :)

Rajansa äidilläkin

Päiväkodista tulee kesken päivän viesti, että 3-vuotias ei ole suostunut sisaruskuvaan. Jahas, vai että taas sellainen päivä neidillä. Ja niinkuin me yhdessä aamulla huolella valittiin kuvausvaatteet, hän itse halusi samanlaiset myös pikkusiskolle, kaulakorua myöten. Lupasi ottaa siskon kuvassa syliinkin, suukotti äitiä lähtiessä ja rallatteli isän kyydissä hoitoon.

Huokaus. Se siitä joululahjaideasta mummilaan.

Olen jo ärsytykseni unohtanut, kun kaarran päiväkodin pihaan hiukan kolmen jälkeen, kuten olen koululaisten kanssa sopinut. Ovat kävelleet paikalle koulusta, ja nuorempi notkuu valotolppaan nojaillen parkkiksen vieressä, isompaa ei näy. Arvelen menneen sisälle jompaa kumpaa siskoa moikkaamaan.

Astun sisään pienten ryhmän leikkihuoneeseen, ja heti nauravainen pellavapää-neiti juoksee syliini. Samassa katseeni osuu sohvalla röhnöttävään 7.-luokkalaiseeni, joka pelaa kännykällä täysin oloonsa tyytyväisenä. Murahdan hänelle, että puhelin pois ja huomaan samalla 4.-luokkalaisen seisovan vieressäni niinikään kännykkä kädessään. Ärsytykseni nousee sekunnissa alueelle, jossa se ei päiviin ole piipahtanut. Hillitsen itseni, kiitän hoitajia päivästä ja tuupin kolmikon ulos huoneesta. Sähähdän kännyköistä, mutten kehtaa ruveta räyhäämään.

Haemme toisesta päästä päiväkotia valokuvakieltäytyjä-siskon. Kysyn, miten kuvaus sujui, eikä toinen muista enää yhtään mitään. Hyvin meni kuulemma. Murisen hänelle, että kuulin aivan muuta, ja että tästä puhutaan kotona vielä. Houkuttelen, uhkailen ja maanittelen tyttöjä pukemaan haalarit päälleen ja yritän samalla singota tulisia katseita isoveljiinsä, jotka edelleen tuijottavat ruutujaan. 7.-luokkalainen on vaihteeksi löytänyt alleen nojatuolin, jossa makaa kuin huoneessaan. Voisin vajota häpeästä maanrakoon. Hiukan kovempi ärähdykseni menee vihdoin jakeluun, mikä lie äärisolmussa ollut vastaanottokanava siellä matkalla ollut.

Päiväkodin portilla pojat kinaavat portin avaamisesta, vaikkei kummallakaan ole periaatteessa edes lupaa avata. Ovissa lukee isolla, että vain vanhemmat avaavat portin. Isompi voittaa erän, kuinka ollakaan ja pienempi tuuppaa häntä, kuinka ollakaan. Kiinnitän 1-vuotiasta istuimeensa, kun sankaripari jatkaa nahisteluaan, tällä kertaa etupenkistä. Lopulta pienempi sinkoutuu autotielle rakastavan isoveljen avustuksella, autoja ei onneksi tule, mutta minä suutun. Isompi takapenkille, pienempi etupenkille ja tytöt turvaistuimiinsa.

Räyhään koko kotimatkan. Motkotan kännykän käytöstä, ja erityisesti kännykän käytöstä päiväkotilasten seurassa, toisten tönimisestä ja kun vauhtiin pääsen, saa 3-vuotias äkäpussikin osansa. Mitäs jätti sisaruskuvaan menemättä ja omassa kuvassaan oli lähinnä kuulemma näyttänyt kieltä.

Kotona onnistun jotenkin rauhoittamaan raivoamiseni ja pyydän ystävällisesti poikia riisumaan siskoilta ulkovaatteet, jotta saan nopeasti lihapullat uuniin. Illan treenit lähestyvät ja vielä olisi saumaa ehtiä syödä sen verran ajoissa, ettei kellekään tulisi pistosta tai ähkyä oloa treenin ajaksi. Olen juuri saanut lihapullat - jäiset pakastimesta otetut - uunipellille ja uuniin, kun 1-vuotias kirmaa kaikessa syyskurassaan ja hiekkaisissa kengissään olohuoneeseen.

Ja tässä kohtaa hyvät lukijat, jos vielä en ollut lapsiini hermostunut tänään, niin nyt olen. Sekoan, hajoan, räjähdän, flippaan, jotakin katkeaa, mitä näitä nyt on. Sinkautan taaperon eteiseen, riisun häneltä vaatteet, palaan keittiöön, isken edelleen jäiset lihapullat takaisin pussiin ja pakastimeen, heitän kulhollisen mikropuuroa tulemaan ja niin, sitten istun ja itken.

Tajuttuaan lihapullien menevän takaisin pakastimeen ja näin ollen pois ruokalautaselta, kolmevuotias aloittaa parkumisensa. Yksivuotias säikähtää tätä ja alkaa myös ulvoa. Pojat tulevat yläkerrasta katsomaan tilannetta, ottavat 1-vuotiaan syliin ja rauhoittavat 3-vuotiasta. En oikein tiedä, mitä tekevät, sillä en seuraa tilannetta. Minä nojaan käsiini ja itken.

Mikro piippaa, pyyhin silmäni, sekoitan puuron, annostelen lautasille ja kutsun lapset pöytään. Kaikki tulevat. Heti. Kukaan ei valita, vaikka alkuperäinen vaihtoehto olisi jokaiselle maistunut varmasti paremmin. 4.-luokkalainen ottaa kiltisti kotitekoista mustaherukkahilloa puuroonsa, vaikka normaalisti aina kitisee sokeri-kanelinsa perään. Lautaset tyhjenevät. Pojat kiittävät ruoasta, laittavat astiat koneeseen ja lähtevät vaihtamaan treenivaatteita.

Kyyneleiden teho voi olla iso, jos se ei ole ihan arkipäivää. En usko, että lapset ovat kuukausiin nähneet minun itkevän, joten hetki lienee ollut pysäyttävä. Teho tuli ehkä myös sieltä, että se oli aitoa. En suunnitellut itkua, vääntänyt sitä väkisin, vaan yhtäkkiä hanat vain aukesivat. Se lohduton tunne, joka itsellä oli siitä, että lapset ovat huonostikasvatettuja ja -käyttäytyviä, kiittämättömiä ilkimyksiä, se purkautui.

Vaikka sekä lapset että äiti lopulta rauhoittuivat ja loppuilta sujui mukavasti, harmittaa. Harmittaa erityisesti oma käytökseni. Missä olivat rakentavat keskustelut? Miksi piti riehua? Miksi olen epäonnistunut hyvien käytöstapojen opettamisessa? Ja miksi, miksi täysin mihinkään näistä episodeista syytön 1-vuotias joutui myös hulluraivo-äidin tulilinjalle? Siksi, että me äiditkin olemme vain ihmisiä. Siksi, että kaikkea ei vain tarvitse sietää. Rajansa äidilläkin. Ainakin tällä äidillä. Hatunnosto teille, jotka ette koskaan maanistu.

Sekopäisin terkuin,
- Anna

PS. Lapset saivat lopulta lihapullat ja perunamuusin iltapala-aikaan puuron sijasta.

Pois liika pingotus

- Tuliks jotain läksyy?
- Ei. Tai tuli mut tein jo koulussa. 

Kokeita, niitäkin kai välillä on. En oikein jaksa seurata, milloin. Seiska- ja nelosluokkalaiseni hoitavat kouluhommansa täysin itsenäisesti. Jos kotiin tuotava koearvosana alkaa seiskalla, kohotan kulmiani ja käymme kysymykset yhdessä läpi. Jos edessäni on kutosella alkava arvosana, lapsi joutuu ruuvipenkkiin. No ehkei meillä sentään sellaista ole, mutta melkoisen piinallinen lukutuokio on edessä. Tällainen veret seisauttava pohdiskelun paikka on toistaiseksi tapahtunut kerran, kun isompi herra toi historiasta kutosen kotiin. Tätä seurasi tiukkasävyinen keskustelu kotona a) siitä, kuinka tärkeää ja mielenkiintoista historia on ja b) siitä, mitä tapahtuu, jos numero ei nouse. Kolme lukukautta, kolme numeronnostoa. Kutosen syksyllä herran historia oli kaunis 9 ja aine yksi lemppareista.

Meillä on periaate, että koulu täytyy hoitaa kunnialla, mutta elämän prioriteettilistalla se ei kärkipaikoille yllä. Ainakin perhe, terveys, harrastukset, reippaus ja onnellisuus ajavat kirkkaasti sen ohi. Silläkin uhalla (jälleen kerran), että sanaisen arkkuni avaamalla saan joltakin taholta turpiini, aion avautua.

Mielestäni koulun tärkein oppiaine on liikunta ja lisäksi arvostan mm. koulusta saatavaa yleissivistystä sekä toisten kanssa toimimista ja muiden huomioon ottamista ja arvostamista. Aivan olennaista on muistaa myös, ketä varten koulua käydään. Ei vanhempia. Ei opettajia. Ei todistuksia. Ihan itseään varten siellä lapset ja nuoret käyvät, oppivelvollisuuden vuoksi tosin, mutta itseään varten. Se välillä unohtuu heiltä itseltään ja / tai vanhemmilta. Välillä nuori itse on perfektionisti, toisinaan on aikuisen paikka katsoa peiliin. Kummassakin tilanteessa aikuisen täytyy puuttua asiaan.

Edellisen illan epätoivoinen lukeminen saattaa auttaa muistamaan koesisällön juuri ja juuri kokeeseen asti, mutta pyyhkiytyy sitten nopeasti mielestä. Mitä iloa siitä on? Miksi edes vaivautua koenumeron vuoksi? Onko arvosanoilla muutenkaan loppupeleissä paljonkaan merkitystä? Minulla ainakin todistukseni oli riittävän hyvä, jotta pääsin kaikkiin haluamiini pääsykokeisiin. Siellä oli aina uusi mahdollisuus vaikuttaa, todistuksesta viis. Riittävän hyvä, nimikin sen jo sanoo: se riittää. Jos sen saamiseksi ei ole täytynyt uhrata nuoruuttaan, kaverisuhteitaan ja tärkeitä kasvun vuosiaan, iso peukku.

Opettajankoulutukseni ja opettajana vietetyt vuodet ovat opettaneet minulle itselleni paljon. Tietysti itse oppimisesta ja opettamisesta, mutta myös perheiden ja lasten paineista, toimintatavoista ja tavoitteista. Joka kerta, kun opettajana kuulin, että täysin normaalisti koulussa menestyvä oppilas jätti koulun takia iltaharrastuksen väliin, tunsin ahdistusta. Tai no ollaan nyt ihan rehellisiä: mietin, että miksi helvetissä? Ei ala- tai yläkoulussa tai vielä lukiossakaan ole sellaista ydinfysiikkaa edessä, jota ei oppisi tasaisella harjoittelulla. Kun on läsnä tunnilla, osallistuu, tekee tehtävät ja vaikka vielä ennen koetta lukaisee alueen läpi, pärjää mainiosti. Oppimisvaikeudet ovat luonnollisesti asia erikseen ja haastaviin aineisiin tulee silloin paneutua enemmän (ja silloinkin rajansa kaikella). Mutta ikinä milloinkaan en ole ymmärtänyt, miksi ysin tai kympin oppilas pänttää pänttäämistään. Tekisi aina mieleni sanoa, että hankkisi elämän. Elämä ei ole koulua varten, vaan koulu elämää.

Itse olin aikoinani ysin ja kympin oppilas. Lukiostakin lähdin huippupaperein, mutta en mitä niitä siksi saanut, että olisin yökaudet lukenut. Yo-kirjoituksiinkin harjoittelin todella vähän. Reaali oli silloin moniaineinen, ja sitä varten luin kerran mantsan kirjat läpi. Kokeessa innostuin kuitenkin myös historian, biologian, filosofian ja uskonnon kysymyksistä, joihin sitten vastasin mantsan lisäksi, kuhunkin monisivuisilla esseillä. Sisällön muistelin kuukausien takaisilta oppitunneilta ja niiden aikana tekemistäni muistiinpanoista. Kirjoitin 48 sivua sen kuuden tunnin aikana. Sain Eximian. Muistan vieläkin kysymykset ja ison osan vastauksistani, erityisesti niistä, joihin vastasin yleissivistykseni pohjalta.

Totta kai mukana on ripaus luontaista lahjakkuutta, kun oppii helposti ja lähes ilmaisesti, mutta myös iso osa järkevää ajankäyttöä. Kun jo kerran on mennyt sinne luokkaan, niin kai siellä voi samalla vaivalla kuunnella ja osallistua?

Minä tein mahdolliset läksyt bussissa (yläkoulu) tai isän työpaikalla (Märsky-vuosina), joten kotona sain olla perheen kanssa, treenata, katsella telkkaria tai vaikka käpertyä salaiseen lukupaikkaani kylppärin nurkkaan lattialämmityksen päälle romaania lukemaan. Itse asiassa en tainnut monta kertaa avata koulukirjoja kotona ylipäätään. Meillä on fantastiset välit koko perheen sisällä ja vaikka kaikki viisi lasta olemme jo aikuisia, näemme toisiamme ja vanhempiamme useita kertoja kuukaudessa. Meillä ei pingotettu, vaan nautittiin yhdessäolosta ja yhteisistä harrastuksista. Koulumenestys tuli siinä sivussa, jos oli tullakseen. Kaikille tuli riittävästi, jatko-opiskelupaikat löytyivät ja kunkin elämä on solahtanut uomiinsa.

Nyt olen jatkanut samaa menetelmää omien lasteni kanssa. Ei riitä, että on tunnilla hiljaa. Pitää myös kuunnella ja olla aktiivinen. Vielä en ole seiskaluokkalaisen läksyjä kotona nähnyt, sillä hän tekee ne kuulemma koulussa, jos annetaan, tai koulumatkalla. Nelosluokkalainen on pari kertaa raapustanut kirjaansa viitisen minuuttia jotakin ja haihtunut sitten puistoon leikkimään. Riittää minulle. Ainakin niin kauan, kun keskiarvot ovat yli 8.

Mä en varmaan ehdi tänä iltana käydä lenkillä, kun pitää lukea kokeeseen.

Älä. Lankea. Tuohon. Ansaan. Liikuntahan lisää kykyä oppia ja sisäistää asioita! Lukiolaisten koeviikko on maailman paras keksintö hyvälle treeniviikolle. Aamulla ylös, aamupala naamariin. Vähän lukemista, aamupäivätreeni, lounas. Mahdollisesti (todennäköisesti) pienet päiväunet, lisää lukemista, iltapäivätreeni. Vanhempien tullessa kotiin on jo tehnyt pari treeniä, saanut virkeänä lueskella kuusikin tuntia ja illan voi viettää perheen kanssa. Virkeänä siksi, että pienet happihyppelyt välillä vain lisäävät aivojen kapasitettia ottaa vastaan informaatiota. Vaihtoehtoisesti kakkostreeni voi olla illallakin, ehkä yhdessä perheen kanssa tai joukkueen yhteisissä treeneissä. Koepäivinä koe on (yleensä) aamupäivällä, jolloin silloinkin jää loppupäivä aikaa liikunnalle ja ehkä myös vaan fiilistelylle siitä, että koe on ohi.

Liikunta kuuluu olennaisena osana myös yläkoululaisen päivään, vaikkei olisikaan välttämättä erillisiä opetusvapaita koeviikkoja, vaan kokeet ovat koulupäivien lomassa. Koulupäivän jälkeen on hyvä syödä ravitseva päivällinen, levätä hetki, käydä tekemässä jokin harjoitus ja lukaista sitten vaikka klo 21 koealue kerran läpi. Tämä kyllä riittää, jos oppitunneilla on ollut mukana. Erittäin tärkeää on myös muistaa liikunta, vaikka olisi oppimisvaikeuksiakin. Juoksulenkki luku-urakan keskellä auttaa jaksamaan ihan uudella tavalla esimerkiksi matemaattisten yhtälöiden selvittämisen kanssa.

Pois liiallinen pingotus! Liikunnan lisääminen koeviikoille ja jopa kokeita edeltäviin iltoihin voi vaikuttaa hyvinkin positiivisesti koetulokseen. Jos sillä tuloksella nyt sitten on jollekin jotakin merkitystä. Vieläkö sinä aikuinen muistat konkreettisesti kärsineesi elämässäsi tai urallasi, jos saitkin kokeesta kaivatun kiitettävän sijasta seiskan tai kasin? Minä en ainakaan.

Enjoy your life. Today. Right now. You just might not be here tomorrow.
- Anna :)

Arkista aherrusta ja lomamuistoja

Jos olisin normaalissa päivätyössä koulutustani vastaavassa ammatissa (opettajana), saisin kenties monin verroin palkkaa nykyiseen verrattuna. Todennäköisesti en silloin ompelisi tilaustyötä klo 20 illalla ja tarttuisi sen jälkeen asiakkaan henkilökohtaiseen harjoitusohjelmaan.

Varmasti en ainakaan hyppisi onnesta soikeana perjantaiaamuna klo 10 trampoliini-puiston naperopomppu-tunnilla 1- ja 3- vuotiaideni sekä veljeni ja tämän 2- ja 5-vuotiaiden lasten kanssa. En tuulettaisi petivaatteita päivällä ennen sadekuuroja parvekkeella, pesisi neljää koneellista pyykkiä ja tekisi mainosmateriaalia tyttöjen päiväunien aikaan. En olisi kotona 4.-luokkalaisen tullessa kotiin koulusta, söisi hänen kanssaan välipalaa ja kuuntelisi hänen kertomustaan päivän kommelluksista.

Yrittäjyys on, ainakin minun kohdallani, valinta. Ja vaikka se on välillä tuskaista, ahdistavaa, pelottavaa ja todella työlästä, rakastan päiviäni, ja oikeastaan myös iltojani, jotka ovat äärimmäisen vaihtelevia. Kiirettä pitää, mutta eipä ainakaan tule aika tylsäksi.

Sitä kiirettä on tosiaan sen verran pidellyt, että kesälomareissun blogitekstit jäivät tyystin kirjoittamatta. Loma ja loma, sitä voisi tietysti huokaista ope-lomiin tottuneena, mutta 1,5 viikon Ruotsin-reissu sekä monet 1-3 päivän pikku happihyppelyt tuntuivat todella virkistäviltä. Ja ihan rehellisesti on sanottava, etten aina asiakkaiden kanssa metsässä painellessa edes muista tekeväni työtä.

Mutta otetaanpas nyt muutama rivi sentään tuosta kesästä. Sehän meni, lähes 100% suunnistuksen parissa, kuinkas muutenkaan. Ihan parasta.

Ahvenanmaan lyhyen sporttiloman jälkeen kävimme suunnistusviikolla Ruotsin Sälenissä. Ah autuutta niitä maisemia ja maastoja! Jaoimme mökin appivanhempieni kanssa, kaikki neljä lasta olivat mukana ja koko kahdeksikko suunnisti joka päivä. Kukin omassa sarjassaan, totta kai. Pienimmille oli järjestetty mahtava miniknat-suunnistus, joka tarjosi päivittäin uuden viitoitetun reitin, jänniä puuharasteja, tunneleita, leimaamista ja totta kai kivoja palkintoja. Pojat kirmasivat tottuneesti omat sarjansa, suoritukset hiukan vaihtelivat, mutta lopputulokset olivat mainiot ja herrat itsekin melko tyytyväisiä.

Koska olimme mieheni kanssa lähteneet sinne lomareissulle, olimme ennalta fiksusti ilmoittautuneet lyhyisiin eli kort-sarjoihin. Näissä oli lomailevat vanhemmat otettu huomioon erityisen hyvin, sillä viimeisen päivän takaa-ajolähtöä lukuunottamatta oman lähtöaikansa sai joka päivä valita aivan itse. Niinpä menimme usein jo ajoissa aamulla, jolloin koko loppupäivä oli sitten aikaa lapsille ja kaikenlaisille lomaelämyksille, joita 30 000 ihmisen suunnistusviikko luonnollisestikin tarjosi.

Yksi ainoa pieni kismitys näistä itse valituista lähtöajoista jäi takaraivoani painamaan ja se oli neljäs kisa, jossa menimme lähtöpaikalle tuolihisseillä. Koska anoppi tarjoutui starttaamaan omaan kort-sarjaansa vasta myöhemmin päivällä, päätimme mieheni kanssa napata tilaisuudesta kiinni ja lähteä aivan kaksin liikkeelle jo aamukasin jälkeen ja nauttia hissistä ja maisemista ihan kaksin.

Ihan tuubiinhan tämä ei tietenkään mennyt, sillä aamulla vettä tuli kuin sieltä esteristä konsanaan, elohopea kipusi hädin tuskin kaksinumeroiseksi ja sumun takia hissistä ei nähnyt kuin omat jalkansa. T-paitasillamme värjöttelimme hissimatkan, suikkasimme nopeat suukot ja ampaisimme maastoon ylhäällä mahdollisimman nopeasti. Moka mikä moka. Näkyvyys maastossa oli maksimissaan 15 metriä, minkä koin karvaasti viikkoni ainoan isomman suunnistusvirheeni parissa taistellessani. Seisoin nimittäin valehtelematta parinkymmenen metrin päässä rastista puuttomalla tunturivarvikkoalueella, mutta en tiennyt alkuunkaan, missä olin. Ympärilläni oli vain kanervaa, loivaa rinnettä ja sumua. Koska tiesin olevani oikeassa suunnassa ja sisäinen matkamittarini kertoi, että etäisyydenkin pitäisi suurin piirtein täsmätä, jouduin etsimään rastia 1-x-2-menetelmällä. Poukkoilin hetken pientä siksakkia ennen kuin lähes kompastuin omaan rastikuoppaani. Turha varmaan mainita, että kello 12 olisi ollut sininen taivas ja näkyvyyttä naapurilaaksoihin asti.

Laivamatkailu tuli jo Ahvenanmaalla koettua, ja tuota O-ringen-rastiviikkoa varten seilasimme uudemman kerran sinivalkoisin tunnelmin. Kesän meriannos ei tullut tästäkään vielä täyteen, sillä vain neljä päivää paluumme jälkeen pääsin uudestaan kohti tuota rakasta naapurimaatamme. Vuorossa oli Nuorten Tiomila ja suunnistusseurani Lynxin ohjaaja-huoltaja-äiti-hommat. Tällä kertaa kanssani lähtivät omasta perheestäni vain 10- ja 13-vuotiaat pojat, minkä huomasin melko pian Varsinaiseksi Lomareissuksi.

Totta kai huoltohommia riitti ja koska kyseinen nuorten viesti juostaan yöllä, piti huoltajien valvoakin koko yö. Mutta kukaan ei kakannut housuunsa! Eikä ketään pitänyt syöttää! Ei rattaita, ei hoitolaukkuja, potkupyöriä tai lentäviä kenkiä. Pari kertaa sain raottaa kukkaron nyörejä lounastauoilla ja bussissa huudella peräpenkille, ovatko äidin mussukat siellä.

Paluureissun teimme Tallinnan kautta, jossa käytiin samaan aikaan suunnistuksen veteraanien mm-kilpailut. Osallistuimme yleisösarjoihin sprintissä, herkuttelimme pizzapuffetissa, shoppailimme ja palasimme laivalla Helsinkiin. Erittäin onnistunut reissu. Nuorille sekä menestystä (HD12-sarjassa olivat paras suomalaisjoukkue 4. sijallaan) että kokemusta (18-sarjojen joukkueemme pääsivät kunnialla läpi, vaikka keski-ikä taisi huidella 13-14 nurkilla).

Tätä reissua varten en joutunut pyytämään palkatonta vapaata. En järjestämään työvuorojani, en käyttämään lomapäiviäni. Järjestelin etukäteen työni niin, että tuo oli mahdollista. Jälleen yksi asia, joka yrittäjyydessä ilahduttaa. Vielä kun keksisin, millä liiketoiminnan saa pysyvästi kannattavaksi... No, eihän sitä kaikkea voi saada.

Sporttiterkuin,
- AnNa :)

Lahjaksi lihava lapsuus?

Näin tässä eräänä päivänä paikallisen Prisman hississä arviolta 6-vuotiaan tytön, jolla oli kesäinen toppi-sortsiasu ja aivan julmetusti raskausarpia reisissä ja vatsassa. Vatsa tursusi asusta ulos. Samaan aikaan käsi kävi juuri ostetulla sipsipussilla lakkaamatta. Meinasin alkaa kirkua raivosta. Onnistuin pitämään itseni hiljaa, mitäpä se minulle kuului. Murehdin asiaa kotona muutaman päivän asiasta miehelleni paasaten ja päätin lopulta avautua tänne, silläkin riskillä, että joku tästä nyt mielensä pahoittaa.

Jos ei se vielä tuosta alusta tullut selväksi, niin minusta on suoraan sanottuna aivan perseestä ja myös lastensuojelullisesti arveluttavaa, että jotkut vanhemmat syöttävät lapsensa lihaviksi. Miksi, siis miksi ihmeessä? Sitä en vaan millään muotoa ymmärrä. Selityksiä kuulee vaikka minkälaisia.

"Se vaan söis koko ajan, en mä voi mitään sille" - Höpö höpö. Kyllä voit, jos vaan haluat.
"Meillä on aina yhteistä äiti-tytär-laatuaikaa iltaisin" - Voi sitä olla ilman sitä litran jäätelökulhoakin!
"On parempi olla vähän pyöreä, näyttää terveemmältäkin" - Siis millä mittarilla?!
"Me nyt vaan tykätään ruoasta koko perhe. Hyvällä ruoalla tulee vähän vararengasta." - Ei pakosti.
"Meillä on lihominen geeneissä, niin ei sille oikeen voi mitään." - Totta kai voi. Älä selittele.

Hyvä perusta opitaan kotona. Jos ylipainoon on taipumusta, joutuu tekemään hiukan enemmän töitä normaalipainon eteen. Ei kaikkea voi ja pidä saada ilmaiseksi. Ei matikkakaan kaikille suju tuosta vain - jotkut pänttäävät 10-kertaisesti toisiin verrattuna. Jollakin on kielipäätä, joku toinen on taiteellisesti lahjakas. Jos naapurin Elmerillä ei sipsipussi varastoidu vyötärölle, voi syynä olla onnekkaan mukava aineenvaihdunta, reipas, päivittäinen pihahöntsäily tai jokin muu syy, josta ulkopuolisen on vaikea ja ehkä tarpeetonkin tietää. Tässä kohtaa katse kuuluu pitää siinä oman navan ympärillä, kirjaimellisesti.

Facebookissa ja muualla saa törmätä päivittäin dieettimainoksiin ja muuhun humpuukin. Voi hyvät ihmiset, kun ei siihen ole oikotietä! Avainsana on SÄÄNNÖLLISYYS. Niin ruokailun kuin liikunnankin suhteen. Terveellistä ja monipuolista ravintoa naamariin sopivissa annoskoissa, välillä saa herkutellakin. Ja kaiken päälle riittävät yöunet. Paketti ei ole tuon monimutkaisempi, mutta kyllä, se vaatii tottumattomalta opettelua, harjoittelua ja suunnittelua.

No pitääkö jotain sitten kieltää? Ei minun mielestäni, säännöstellä kylläkin. Esimerkiksi karkkia popsitaan turhan usein ja turhan varhain. Meillä esikoinen sai ensimmäisen karkkinsa 6-vuotiaana, toinen poika 4-vuotiaana. Nyt vanhempi täyttää pian 13, nuorempi on 10. Sporttisia, reippaita poikia. Tytöt (1- ja 3-vuotiaat) eivät ole karkkia, limua, suklaata tai sipsejä vielä edes maistaneet. Hyvin tyytyväisiä ovat olleet. Kukaan ei kaupassa hilaa kärryä karkkiosastolle. Pienet eivät tiedä, mikä se on ja isot taas tietävät, milloin sinne mennään.

Poikien kanssa pidämme karkkipäivän lauantaisin, eivätkä he muina päivinä edes kinua namia. Leivon usein marjapiirakoita ja kesällä voi jätskiä saada keskellä viikkoakin. Sipsejä meillä ei kulu, lauantaileffan karkkipussin kyljessä meillä on popparia tai joskus maissilastuja. Limua saa maksimissaan kerran viikossa, mehua vain aamupalalla. Erilaisille kuorrutetuille muroille meillä nauretaan. Aamu- ja iltapalalle saa valita puuroa, mysliä tai bran flakeseja sekä leipää. Leivän päälle kuuluu salaatti tai vihannekset. Lounas ja päivällinen ovat lämpimiä ruokia ja välipalalla menee jogurttia, hedelmiä ja leipää.

En usko totaalikieltäytymiseen missään. Kyllä meillä sokeria ja karkkia kuluu, mutta maltilla. Selkeiden pelisääntöjen kanssa. Me aikuiset syömme useinkin suklaata lasten mentyä nukkumaan, mutta se ei vaikuta heidän kasvuunsa kohti tervettä aikuisuutta :) Otetaan meillä olutta, siideriä tai viiniäkin kerran-pari viikossa. Kaikkien näiden "turhien kalorien" vastapainoksi meillä liikutaan, siis oikeasti urheillaan, vähintään kerran päivässä.

Mitä me sitten näillä pelisäännöillä oikein tavoittelemme? Ehdottomasti sitä, että kun lapset jonakin päivänä muuttavat täältä omilleen, emme ole sulkeneet heiltä mitään vaihtoehtoja pois. Erilaisten hyvien käytöstapojen, yhdessäolon, kokemusten ja elämänoppien lisäksi haluan tarjota lapsilleni terveen ja hyvinvoivan lapsuuden. Tähän kuuluvat mielestäni erottamattomasti seuraavat asiat:

Hyvä peruskunto. 
Terveelliset elämäntavat. 
Monipuoliset ruokailutottumukset. 
Terve, urheilullinen kroppa. 
Reipas mieli.

Jos nämä ovat lapsena kunnossa, eikö se ole jo jonkunlainen lahja myös aikuisuuteen? Se on vanhempien annettavissa. Päättäväisyydellä, suunnittelulla, itsekurilla, esimerkillä ja tahdonvoimalla on valtava vaikutus. Harvoin lihava lapsi on itse päättänyt lihavaksi tulla; hänen on annettu lihota. Vanhemmilla on suuri valta. Käyttäkää sitä oikein.

Kiihkohuolestunein terkuin,
Anna :)

PS. Meillä ei muuten painosta puhuta lasten kuullen. Ei ivata, tuskailla peilin edessä vatsanahkaa venyttäen tai muutakaan painokriittistä asennetta kasvateta lapsille. Syödään, kun on ruoka-aika, hypitään, kun on hyppyaika. Karmeaa on kuunnella normaalipainoisten ja jopa laihojen lasten pohtivan omaa painoaan ja miettivän jokaista ruokalusikallistaan :( Ei tehdä siitä numeroa. Terveiden elämäntapojen pitää olla itsestäänselvyys.

Eihän me hengittämisestäkään vouhkata joka päivä, vaikka aika moni silti muistaa hengittää.

Jukolasanasto haltuun!

Tein tuossa pari viikkoa sitten Jukolatiimin jäsenille pienen sanasto-ohjeen tulevaa Jukolan viestiä ajatellen. Tuli siinä sitten mieleeni, että tämä voisi ilahduttaa myös muita aloittelijoita, joten tässä Jukolatiimin TAVIS-JUKOLA-sanakirja muutamalla täydennyksellä varustettuna, olkaapa hyvät :)

RASTI(LIPPU) - oranssi-valkoinen lippu, jollainen löytyy paitsi monen suunnistajan auton peruutuspeilistä roikkumasta, myös RASTIlta eli siltä kohteelta, jota kartan avulla etsimme.

KOODI - rastilla oleva numero, joka on myös merkitty Jukolassa oman rastiympyräsi viereen tyyliin 1-173. Tällöin tiedät, että ykkösrastillasi pitäisi olla koodi 173. Jos tulet rastille 214, se ei silloin ole sinun (ainakaan sillä hetkellä). Ylimääräinen leimaaminen ei haittaa, mutta omat rastit tulee käydä numerojärjestyksessä.

EMIT(TI) - elektroninen leimauslaite, jota kannat mukanasi koko viestin ajan. Älä hukkaa sitä, tai teidät hylätään. Siihen laitetaan niinsanottu VARMISTUSLIUSKA päälle, johon rasteilta tarttuu vielä pienet piikinjäljet. Mikäli Emittisi ei olekaan sitten kaikkia rasteja rekisteröinyt, tuolta liuskalta voidaan tarkistaa, oletko kuitenkin kaikilla rasteilla käynyt. Jos liuska hukkuu tai putoaa metsään, anna sen jäädä, yleensä sitä ei tarvita kuitenkaan. Sitä ei kuulu jäädä etsimään! Emitin NOLLAAMINEN tapahtuu vaihtoalueelle sisäänkirjautuessa. Nollauslaitteessa vilkkuu valo, anna emittisi olla siinä muutaman välähdyksen ajan. Maastossa leimatessa mikään ei välähdä, inise tai puraise. Käytä emit vain leimauslaitteessa pohjassa asti (suora reuna suoraa reunaa vasten) ja jatka matkaa.

HAJONTA - yhden osuuden juoksijat eivät mene kaikki samoille rasteille, vaan jokainen kulkee omaan karttaansa merkityn reitin mukaisesti. Aina välillä tulee kaikille yhteisiä rasteja, mutta niiden jälkeen alkavat (todennäköisesti) taas uudet hajonnat. Kaikkien seitsemän osuuden jälkeen jokainen joukkue on käynyt samat rastivälit, joten vaihtoehtoja maastossa riittää. Vaikka luottaisikin kovannäköisen kaverin PEESIIN, kannattaa silti aina tarkistaa se rastin koodi. Tässä esimerkkinä Jämsä-Jukolan hajontakaavio:

PEESAAMINEN - eli muiden seuraaminen on kovin tavallista Jukolassa ja Venloissa, erityisesti hiukan siellä kärjen takana. Luonnollisestikaan se ei lajiin kuulu, mutta tapahtuu sitä kokeneemmissakin piireissä... Voit tehdä sitä vaivihkaa eli stalkkailla letkassa muiden menohaluja ja kuunnella koodihuuteluita tai kysäistä rehdisti kilpakumppaneilta seuraavan rastin koodia.

TEIPPAUS - sitä tapahtuu enenevässä määrin. Pesupaikalla tulet huomaamaan, että osa tuntuu teippaavan ruumiinosiakin kiinni kroppaansa (estääkseen niitä putoamasta?), mutta itse tyydyn teippaamaan nilkkani nyrjähdysten estämiseksi ja kenkäni, jotta solmut eivät aukeasi kesken reissun. Tätä varten suunnistusvälinemyymälöissä kisapaikalla on myynnissä ruskeaa (tai valkoista, mutta se on surkeaa, vaikka en kehenkään mitään asenteita istutakaan) teippiä. Jotkut teippaavat kengät maalarinteipillä, mutta meillä ainakin on ollut ihan sekundatavaraa, joten niistä putoavat liimat ensimmäiseen suohon.

GEELIT - tukankin voi toki laittaa ojennukseen, mutta suosittelen ennemminkin geelejä matkaevääksi. Näitä saa ostaa myymälöistä kisapaikalla ja ne mahtuvat mukaan vaikkapa suunnistushousun taskuun. Popsi sellainen vaikka aina JUOMARASTIN yhteydessä niin jaksat pidempään... Juomarasti ei ole rasti (yleensä!, sillä siellä on helppo unohtaa leimata) vaan juomapiste jollakin rastivälillä. Tarjolla on urheilujuomaa ja vettä. Siinä saa juoda ja rupatella niin pitkään, kuin haluaa. Aika toki kuluu koko ajan.

PUMMI/PUMMAAMINEN - on sitä, kun metsässä juutut etsimään jotakin rastia lyhyemmän tai pidemmän kaavan mukaan. MEGAPUMMIn määritelmä riippuu henkilöstä. Minulle 5 minuutin virhe on jo MEGA, isäni ei alle 30 minuutin hakuja laske vielä miksikään. Hymiö wink

ONLINE-rasti - rasti, josta tulee väliaikoja interinnettiin ja voit seurata joukkueesi etenemistä. Maastossa tämä näkyy leimasimesta lähtevänä piuhana, ei vaikuta toimintaasi mitenkään. Hymiö grin

MAALILEIMAUS - on se, kun maaliviivalla on leimasimia. Siinä täytyy leimata, ja vasta sitten jatkuu matka kohti VAIHTOPUOMIA. Se taas on paikka, jossa ojennat KARTTATELINEESTÄ rintanumeroasi vastaavan kartan seuraavan osuuden juoksijalle.

YHTEISLÄHTÖ - koittaa aamulla niille juoksijoille, joiden edelliset osuudet eivät ole tulleet vielä metsästä. Tätä varten vaihtoalue suljetaan hieman ennen ja juoksijat asettuvat omien karttojensa viereen karttatelineille. Lähtölaukauksesta kaikki sadat elleivät jopa tuhannet juoksijat lähtevät sitten yhtä aikaa liikkeelle.

ITKUMUURI - on paikka, jonne kukaan ei toivottavasti joudu. Kun olet antanut vaihdossa kartan seuraavalle, tallustat jonon mukana kiltisti emitin purkuun (teltta/katos), jossa pitäisi emitin lukijatytöltä /-pojalta tulla kommentti "ok". Jos ei tule... No, sitten sinut ohjataan kohti tuota surullista paikkaa, jossa otat sitten kaikki hurmausvaihteet käyttöön hyväksytyn suorituksen saamiseksi. Ei sillä, että hurmaaminen näissä piireissä ketään auttaisi...

JUKOLASAUNA - on paikka, jonne pääset oman juoksusi jälkeen. Nykyään siellä on jopa erilliset puolet miehille ja naisille, vallankumouksellista. Kymmenisen vuotta sitten näin ei vielä ollut, mutta reteistä naisistahan tämä laji on tunnettu.Hymiö grinVaihtokamppeet ja pyyhe mukaan ja pesu-kylttejä seuraten oikeaan kohteeseen. Riisuudut nakupelleksi, otat kassista mukaanottamasi kisajuoman (huomaat, että saunassa lipitetään ahkerasti olutta, mutta myös vesipullo on ihan ookoo ;)) ja lampsit saunomaan. Tuntemattomat vieressäsi kyselevät osuuttasi ja fiiliksiä ja kertovat avoimesti omista tuoreista ja vähemmän tuoreista kokemuksistaan.

Ota rennosti ja nauti. Jukola on kokonaisuudessaan sitä varten.

Tsempit,
xxx,
Anna :)

Sakkokierroksia

Maanantai-ilta. Mies lähti lenkille, kolme isompaa lapsukaista puistoon. Nappasin 1-vuotiaan kainaloon, Tuomas Veturin toiseen ja harpoin pelikentälle. Ajatuksenani oli kysyä, katsoisivatko pojat neidin (ja samalla hieman isomman neidin) perään, jos kävisin minäkin ulkoilemassa.

Kun tulin kentälle, esikoinen nosti koripallon syliinsä ja katsoi minuun innokkaan odottavaisena. Tajusin sanattoman kysymyksen. Pohdin vaihtoehtoja ehkä vajaan sekunnin. En tietenkään voinut lähteä. En, jos kelpasin peliseuraksi teini-ikäiselle. Laskin neidin neidin leikkimään veturinsa kanssa ja astelin kutosluokkalaisen eteen. Kumarruin eteenpäin, kuoputin maata ja kysyin:

- Otetaanks revanssi?
- Yks veeäs yks?
- Okka, mut joka kerta ku toinen tekee korin, toinen kiertää ton sakkokierroksen.

Osoitin kentän ympäri menevää hiekkatietä, jonka pituus lienee noin 150m. Poika nyökkäsi ja peli alkoi.

Muutama viikko sitten pelatessamme hävisin noin 18-3. Päätin tsempata isommin ja pääsinkin vetelemään voitontansseja ja katselemaan juniorin sakkokierroksia useampaan otteeseen, toki tämän tästä itsekin piipahdin rundilla.

Pelasimme pitkään, hikisinä ja naureskellen, välillä voimalla vääntäen ja kutsuinkin peliä jo halailupalloksi. Jossain kohtaa pienin pirpana tupsahti nenälleen ja kävin hänen kanssaan tekemässä pienet vatsalihassetit lohtuhalien aikana. Kaksi keskimmäistä pyrähtivät välillä kentällä omine palloineen, mutta viihtyivät enempi kiipeilytelineessä temppuja harjoitellen.

Kun korispuuhia alkoi olla tunnin verran takana, huomasin myös juniorin tossujen painavan aika lailla. Hänen puolustuksekseen on sanottava, että alla oli jo 1,5h käsipallotreenejä ja loppuhölkkä päiväkodin kevätjuhlaan. Sanoin, että olen ihan puhki ja ehdotin lopettamista. Poika katsoi silmiin ja totesi:

- Yhestä poikki. Toinen juoksee sit viis kierrosta.
- Ei apua, mä en enää jaksa.
- No ethän se välttämättä ookaan sä. Sun pitää vaan voittaa mut.
- (syvä huokaus) Selvä. Yhestä poikki. Toiselle viis kiekkaa.

Tässä vaiheessa voisin keksiä tekosyitä tai väittää itse voittaneeni. Mutta ei taida kannattaa, ei kukaan uskoisi kuitenkaan. Tappio mikä tappio, joten lähdin kiltisti kierroksilleni. Esikoinen otti pienimmän siskon syliinsä, istui penkille ja kannusti uupumatta joka kierroksen jälkeen. Näytteli peukkuja, virnisteli ja laittoi siskonkin vilkuttamaan.

Niin, jäikö treeni väliin? Enpä usko. Syke kohosi. Hiki irtosi. Askeleet kiihtyivät, jarruttivat. Kroppa kääntyili, kurkotti, heitti, otti kiinni. Polvi nousi, selkä taipui.

Hyvä treeni. Erinomainen mieli. Ihanat lapset.

Höntsäilkää tekin!
- Anna

Muksuin & muksuitta matkoilla

Maaliskuussa nautiskelimme suunnistusseuran Ruotsi-Tanska-Ruotsi-kevätleiristä niin sanotusti koko rahan edestä, eli lähes kaksi viikkoa ja pienet neitoset matkassa mukana. Pojatkin olivat isänsä kanssa samoissa maisemissa, hieman lyhyemmän kaavan mukaan eli ilman Tanskaa tosin.

Toukokuussa lähdimme sitten miehen kanssa ihan kaksin Tiomila-matkalle. Tai no, olihan tällä lemmenlomalla muutama muukin suunnistustuttu mukana. Ja vanhin lapsukaisistakin reissasi samassa seurueessa, tosin isänsä autossa, mutta kuitenkin.

Miten nämä reissut sitten menivät, noin niinku omasta mielestä?

Kevätleiri oli melkoinen show. Oli kuulkaa vaippasäkkejä, petivaatteita, kurahousuja ja potkupyöriä oma ja varmaan naapurinkin auto täynnä. Jostain sieltä koloista kuitenkin aina onnistuimme ne omat suunnistusvaatteemme kaivamaan ja olemaan vieläpä aina siellä, missä milloinkin oli tarkoituskin. Sekä Tanskan että Ruotsin majapaikoissamme oli, tänk gaad, pesukone. Se lauloikin yötä päivää, mutta ihan kaikesta pyykistä emme ota 30-henkisen seurueen reissussa sentään vastuuta! Taisivat muutkin kontata metsässä ja kakata housuun, sen verran usein koneelle aina sai jonottaa.

Treeneissä vuorottelimme lastenhoidossa sekä mieheni kanssa keskenämme että veljeni ja hänen vaimonsa kanssa. Riippuen siitä, moniko isommista lapsista oli itse suunnistamassa, vahdittavana olevien lasten lukumääräksi piti aina välillä tarkistuslaskea 4-7. Yleensä luku täsmäsi. Pari kertaa hukkasimme meidän 3-vuotiaan neidin ja lemppariserkkunsa, 5-vuotiaan nuoren herran, mutta viileä merivesi esti heitä tekemästä tarkempaa tuttavuutta Atlantin kanssa. Sen sijaan vesisateessa +8 asteessa sukkasillaan ja paitahihasillaan karkailu ei viilentänyt kenenkään tunteita, päin vastoin.

Lasten kanssa reissussa sai kuitenkin nähdä, miten pienistä asioista syntyy hyvä päivä ja Ihan Oikea Elämys. McDonaldsin ja BurgerKingin leikkipaikoista sai hupia tunneiksi, miniporkkanat nostivat haaveellisen huokailun. Vieressäkulkevia ICA Kvantumin asiakkaiden puheita ja aksenttia saattoi huoletta matkia ja kikattaa hervottomasti päälle ilman, että sai osakseen muuta kuin hyväntahtoista myötänaureskelua. Suunnistuksen treenipaikalla saattoi kerätä kiviä, oksia ja käpyjä, syödä eväitä, potkupyöräillä, juosta hippaa ja kakata antaumuksella housuun. Kotimatkalla oli onni nukahtaa naama hiekkaisena ja herätä sitten ladatuin varastoin juoksemaan ympäri kämppää. Laivalla sai halata muumia ja uida pallomeressä ja tietenkin kailottaa kovaan ääneen, kuinka ISO LAIVA TUOLTA TULEE HEI KATSOKAA NYT KAIKKI. Jossain vaiheessa yritin toki miestäni hillitä näiden kaikkien tekemisessä, mutta minkäs teet, kun toinen oli lomalla ;)

Tiomila-reissuun lähdimme ystävän kyydissä. Laivalla höpöttelyä, shoppailua, kippistelyä. Aamulla nappasin aamupalan kahvilasta ja istuin nauttimaan aurinkoisesta aamusta eräälle sohvalle ikkunan eteen. Luin kirjaa, söin sämpylää ja kurkin maisemia. Aivan yksinäni. Fantastista.

Ajomatkalla Tukholmasta Faluniin noukimme yhden seurakaverin Arlandasta ja lentoa odotellessa kävimme turisteja leikkimässä Rosersbergin linnan ympäristössä. Ennen Falunia ehdimme myös lounastaa rekkamiesten kanssa, shoppailla useassakin eri kauppakeskuksessa ja käydä kampaajalla.

Koska menomatkamme oli pysähdyksineen melko rauhallinen, olimme perillä Grangärdessä sijainneessa majapaikassamme vasta iltapäivällä. Ehdimme juuri purkaa tavarat ja ampaista saman tien matkaan, sillä 70 kilsan päässä Falunissa odotti nuorten sprinttikisan kannustaminen ja seurateltan pystyttäminen. Kivoja otteita esittäneet nuoret ilahduttivat iltaa ja piipahdimme itsekin mieheni kanssa hölkkäilemässä radan kisan loputtua. Juuri passeli verkka seuraavan päivän koitosta varten. Seurateltta pystyyn, yöksi takaisin kämpille nukkumaan ja aamulla uudestaan kisoihin.

Junnut juoksivat viestinsä ensin, sitten me naiset ja yöllä miehet. Olin kisapaikalla miesten toiseen osuuteen asti, eli kun mieheni oli avausosuutensa juossut, jonka jälkeen siirryimme takaisin kämpille pitämään kisastudiota kuivassa ja lämpimässä. Ja suloisen pehmeässä vuoteessa, jossa uni maistui makealta, kuten sain huomata, kun aamulla tiedustelin muilta kisatuloksia. Tämän vuoksi olinkin sitten yllättävän virkeä ja lähdin Tiomila-tavoistani poiketen muiden naisten seurassa aamulenkille. Aamupalan jälkeen nopeat pakkailut ja autolla kohti Tukholmaa. Tälläkin kertaa aikaa oli Arlandan jälkeen, joten piipahdimme Mall of Swedenissä, Pohjoismaiden suurimmassa kauppakeskuksessa. Parissa tunnissa ehti kurkata yhden kerroksen, tuskin sitäkään. Seuraavillekin kerroille jäi siis jotain katsastettavaa, mutta lasten tuliaiset saatiin sentään hankittua.

Pizzerian kautta satamaan ja laivalla, totta kai, bileilta ihan parhaassa seurassa, kuten aina. Livahdin tanssilattialta aamukolmelta, mutta koska nämä Helsingin laivat tulevat satamaan vasta aamukympiltä, siinä ehti nukkua lähes normiyön. Ilman liskoja, onneksi.

Kotona pyykkiä oli pariksi päiväksi. Sen siitä saa, kun viettää pari vuorokautta maasto-oloissa ja suunnistusmetsässä. Kevätleirin pesukonekämpän jäljiltä pyykkiä oli huomattavasti vähemmän.

Kevätleirin jälkeen oli autuas oli saada olla kotona, nauttia omasta sängystä ja antaa lasten telmiä missä tahansa huoneessa, millä tahansa leluilla ja huudella onnesta soikeana löytäessään samat, vanhat lelunsa.

Tiomilan jälkeen oli paitsi pientä reissuväsyä, myös hieman syyllinen olo poissaolosta, kun 1-vuotias tarttui palattuamme niin kovin syliin kiinni, ettei olisi tunteihin siitä ilman pientä houkuttelua irroittanut. 3-vuotias ei ollut moksiskaan, kun oli saanut tehdä mummin ja ukin kanssa vaikka mitä kivaa. Todennäköisesti kivampaa kuin kotipuuhat konsanaan ;)

Mukavaa oli siis käydä matkustelemassa ilman kannettavia pieniä ihmisiä, rattaita, kiukuttelua, säännöllisiä ruoka-aikoja, alatihukkuvia leluja ja mutaisia pieniä sormia. Tiomila-reissu oli kiva, antoisa ja hauska, mutta on pakko myöntää, että kaikesta tästä huolimatta matkustan mieluiten koko perheen voimin, ylimääräisestä duunista viis. Toisten riemu ja ilo uusien asioiden äärellä, yhteiset kokemukset ja ne matkasta jääneet muistot, joihin voi kotona palata vaikka valokuvien kanssa, ne ovat ihan korvaamattomia. Loppujen lopuksi se on kiinni hyvästä organisoinnista ja halusta nähdä ja kokea yhdessä, matkatavara- ja muista haasteista riippumatta.

Luulenpa, että molempia on kuitenkin jatkossakin edessä. Ei se nyt NIIN sietämätöntä kaksinkaan ollut reissata... Varsinkaan, jos suunta on jonnekin iiiiiihan muualle ja ihan kaksistaan, niin ihania kuin ne suunnistusystävät ovatkin ;)

Uusista matkoista haaveillen,
- Anna :)

Back on track

Kyllä nyt hemmotellaan. Monta päivää on jo ollut sellaista keliä, että huhhuh! Niinpä lauantain koittaessa oli aivan välttämätöntä lähteä kohti tämänkin kylän mekkaa, yu-kenttää.

Ei sillä, että siellä mitään urheilullisesti vinksahtaneita pyhiinvaeltajia kovin usein olisi. Tai on tasaisesti muutama, mutta ryysikseltä ollaan toistaiseksi vältytty. Näin oman liikkumisen kannalta ihan kiva juttu. Kuntalaisten hyvinvoinnin ja kentän elossasäilymisen kannalta ei ehkä niinkään.

Tänään lauantaina sattui olemaan myös isomman neidin 3-vuotissynttäripäivä. Hetken mietimme, pitäisikö juhlan kunniaksi tarjota jotakin "lapsellisempaa" viihdettä, mutta kokeiltiin kuitenkin kysäisemällä, että mitä jos mentäisiin pyörän peräkärryssä urheilukentälle juoksemaan. Tyttö kiljui riemusta, pakkasi treenivaatteet selkäreppuunsa ja oli ulkona kypärää virittelemässä ennen kuin ehdimme 1-vuotiaalle solmia kenkiä jalkaan. Noh, eihän tämä toki puskista tullut, mutta sykähdyttävän ilahduttavaa on silti joka kerta nähdä lapsen iso ilo a) ilmaisesta ja b) hyvinvoinnin kannalta positiivisesta toiminnasta.

Niinpä polkaisin tyttöset kyydissä urheilukentälle, matkaa sinne on meiltä reilut 6 kilometriä. Mies juoksi rinnalla, ja sivuprofiilia ihailemalla ei voi muuta kuin sanoa, että kyllä se on kaunista, kun sen taitaa. Siinä jolkottelunsa ohessa jeesi vielä meidän karavaania ylämäissä takaa tuuppimalla, joten omassa kunnossani lienee jotain vielä kovasti raakilevaiheessa.

Kentällä päästimme niin sanotusti tytöt irti: isompi painoi heti tukka hulmuten kierroksen ympäri, pienempi innostui pienestä aidasta, jota lopulta kiersi koko harjoituksemme ajan. Kävelynopettelu on jännää puuhaa :) Itse teimme juoksutekniikkaharjoituksia, joihin isompi neitikin pian yhtyi. Sitten tytöt touhusivat omiaan, kun itse kiihdyttelimme 200 metrin vetoja. Mies 15 kertaa, minä tyydyin kymmeneen. Loppuverkaksi sopi mainiosti juoksu & pyöräily takaisin kotiin, pienen pillimehupaussin jälkeen.

Kivaa tässä perhetreenissä kentällä oli se, että treenasimme lasten kanssa mutta kuitenkin omilla tehoillamme. Näimme neitokaiset koko ajan. Pienempi ei aitansa ympäriltä poistunut, ja isompi kävi välillä hölkkäämässä kierroksen, kannusti meitä, kiipesi palkintokorokkeelle tuulettamaan, hyppäsi pituutta, kiipesi ja konttasi aitojen yli ja ali, kannusti meitä, kokeili katsomon istuimet ja teki vielä lopuksi muutaman 40 metrin spurtin. Kaiken tämän ihan oma-aloitteisesti. Jossain vaiheessa pyysi ottamaan hänelle aikaa ja kannustamaan "kunnolla". Maalissa neiti oikein korosti huohotustaan ja sitten taas mentiin, ja pyydettiin äitiä mukaan "sivulaukkaamaan".

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lapsi oppii niitä juttuja, joita vanhemmatkin tekevät. Ei niissä erikseen tarvitse pyytää, käskemisestä puhumattakaan. Tänään oli taas tästä hyvä esimerkki. Tee jotain esimerkillistä, tykkää siitä itse ja tadaa, se kyllä tarttuu lapseen!

Yhteisiä, ihania treenihetkiä toivotellen,
Anna :)

Pippelipuheita paossa

Suljen saunan oven mahdollisimman hiljaa. Hiivin ylälauteelle varovasti, etten vain narisuttaisi lauteita. Otan mukavan asennon, makaan ja huokaan.

Hiljaisuus. Edellisestä hetkestä on tovi.

- Äiti tuolta tulee täti. Se on täti koska sillä on pimppi.
- Äiti noi kiusaa. Ei saa kiusata pieniä lapsia. Se on tuhmaa. Mä kerron isällekin.
- Äiti emmä oo pieni tyttö. Mä oon iso tyttö. Mä käytän pelkkiä pikkareita.
- Äitiiii. Mä oon pieni tyttö. Mäkin tarviin vaipan.
- Tuolta tulee äiti poika. Poika on poika. Pojalla on aina pippeli. Nyt se on housuissa.
- Meneekö täti kauppaan? Miksi täti menee kauppaan? Miksi tädillä on pyörä? Miksei tädillä ole kypärää? Missä tädin sormikkaat on?
- Ukki osaa laulaa maan korvessa kulkevi. Se ei osaa laulaa hämähäkkiä mutta mä voin kyllä opettaa. Sitten se osaa. 

Pian kolmevuotias tyttäreni puhuu hereilläoloajastaan todennäköisesti 99%. Sanoja ja lauseita vain tulee, eikä hän niihin aina edes odota vastauksia.

Yksivuotias neiti ei puhu, mutta jokeltelee ja epäonnistuessaan jossain testailee äänirajoja, ehkä omiaankin, mutta lähinnä meidän.

Isot pojat kuvailevat hyvinä päivinä koulukokemuksiaan hyvinkin laveasti, kiukkupäivinä murahtelevat yksitavuisesti tai tuuppivat toisiaan.

Neljän lapsen kanssa puhetta ja vauhtia riittää.

Makoilen saunan lauteilla ja hymähtelen lasten kommelluksille. Samalla aivoihin hiipii miellyttävä tyhjyys, ja huomaan korvien soimisen helpottavan. Yhtäkkiä mieheni tulee ovelle, avaa sen, näkee minut ja purskahtaa nauruun.

- Eihän tää oo ees lämmin.
- Ei niin, ei ees päällä. Mutta täällä on taivaallisen hiljasta. Laitoitko tytöt sänkyyn?
- Joo, nukkumassa ovat.
- Hyvä. Voin siis tulla pois.

Kiinnijääneen iltapuhdekarkurin terkuin,
- Anna :)

Me, myself and I

Illalla lastenhuoneiden ovet ovat auki ja säpsähdän, kuinka kovaa juttelemme miehen kanssa. Toisethan voivat herätä. Kiiruhdan lähimmälle ovelle sulkemaan sen, kun huomaan tyhjän sängyn ja muistan samalla, että kaikki lapset ovat muualla. Kaikki neljä lasta. Yhtäaikaa. Pojat isällään, tytöt mummin ja ukin luona. Käperryn takaisin miehen kainaloon sohvalle. Jos olisin kissa, kehräisin.

Aamulla kello soi. Duuniaamu, tytöt ylös ja päiväkotiin, pojat kouluun. Paitsi että saman tien muistan, ettei talossa edelleenkään ole muita kuin me. Rauhallinen aamu. Hipsin alusvaatteissani keittiöön, teen kaksi aamupalasettiä ja suukotan miehen matkaan kohti toimistoa kahvimuki kourassaan. Otan oman aamupalani, avaan tietokoneen ja hoitelen pari tuntia työjuttuja koneella. Edelleen alusvaatteissani, mutta sitähän kukaan ei näe. Toivottavasti.

Kympiksi menen sijaistamaan erästä kolmosluokkaa. Tunti ruotsia ja kaksi liikuntaa. Päivän mitta ja sisältö ovat kuin minulle tehtyjä, lounaskin kuuluu kokonaisuuteen (pakon sanelemana, mutta sopii minulle). Liikuntatunnilla kirmailemme pitkin lähimetsää posket punaisina. Testailemme juoksutekniikkaliikkeitä ja olemme hippaa. Opekin osallistuu, ihan kaikkeen. Sukkulaviestiä jatketaan niin kauan, että toisiaan lähentyneet jonot ovat kiinni toisissaan. Oppilaat nauravat ja kiittelevät hauskasta tunnista, parhaasta liikkatunnista ikinä.

Palaan kotiin hyvällä mielellä. Ketään ei tule kyydissäni, mutta silti palaan kotipihassa tarkistamaan autosta lastenistuimet. Jos vaikka olisin unohtanut jonkun sinne. Tyhjiä ovat. Nappaan lasin vettä ja banaanin ja jatkan työskentelyä koneella ja valmistelen ohjelmaa huomista suunnistuskurssia varten. Neljältä syön uuden välipalan, lopetan koneella istumisen ja siivoan vaatehuoneen hyllyt ja lattian, jotka viikonloppuna vihdoin tyhjentyivät raksa-ajan työkaluista ja betonisäkeistä. Jynssään hyllyt huolella, sillä niistä on tulossa kankaideni säilytyspaikka. Ja sitä tavaraa riittääkin, ompelenhan toisen yritykseni puitteissa kaikenlaista "aikani kuluksi". Jätän vaatehuoneen kuivumaan ja alan valmistautua illan treeniin.

Toppi, kerraston paita. Kuuntelen. Ei, kukaan ei tarvitse minua tässä välissä. Trikoot, suunnistussukat, suunnistuspaita, hikinauha. Hiljaista edelleen. Hämmentävää. Pakkaan kuivat vaihtovaatteet, juomapullon - myös kaverille - ja suunnistuskengät mukaan, ajastan saunan, nappaan karttamuovin ja kompassin taskuun ja hilpaisen autolle. Olen hyvissä ajoin, pitihän minun ottaa mukaan vain itseni ja yhden ihmisen vaatteet. Ei rattaita, muovimopoja, palloja, kuravaatteita, kassillista eväitä, neljiä suunnistuskenkiä eikä edes potkupyöriä.

Ajan treenipaikalle, jossa huojun tovin auton takaluukulla katsellen muiden touhuja. Henkäisen ja nuuhkin keväistä meri-ilmaa. Fantastista. Juoksen harjoituksen, ja vaikka virheitä kertyy minuuttitolkulla, päällimmäiseksi jää jälleen hyvä mieli. Huutelen heipat isälle ja äidille, jotka ovat myös olleet ulkoilemassa, isä hoitamassa velipojan lapsia ja äiti suunnistamassa, ja kaasutan takaisin kotiin. Mies ei ole vielä ehtinyt paikalle lapsosten kanssa, joten pudotan pikaisesti likaiset vaatteet pesukoneen eteen ja livahdan saunaan. Kuuntelen sähkösaunan raksutusta, venyttelen ja vain olen. Kohta se taas alkaa.

Ja voi, sieltä he saapuvat juuri kun olen tulossa suihkusta. Äidin pienet mussukat! Mummolavierailu on sujunut hyvin ja saan halauksia ja märkiä suukkoja joka suunnasta. Voisin rutistaa heitä ikuisuuden, niin ikävä on ehtinyt vuorokaudessa tulla. Mies haihtuu samaiseen suunnistusharjoitukseen otsalamppu kaverinaan, ja minä jään neitien kanssa iltapuuhiin. Juttelemme kuulumiset, syömme iltapalaa ja kerron pitkän iltatarinan. Ikävä on ollut molemminpuoleinen ja istumme pitkän tovin sylikkäin. Parhautta.

Niinpä. Toisinaan käymme toistemme hermoille, mutta ei heitä ilmankaan vaan voisi olla. Tai no. Ehkä silloin tällöin vuorokauden. Ilman vaipanvaihtoja, tuhatta äiti-huutoa ja liutaa kysymyksiä, alituista kokkaamista, pyykkäämistä ja kuskaamista. Mutta sitten. Sitten se kaikki taas tuntuu lahjalta ja mahdollisuudelta. Siltä omalta elämältä, kaikkine puuhineen, itkuineen ja nauruineen. Senhän tässä kuitenkin on itse valinnut ja saanut. Mutta siltikään en tunne huonoa omaatuntoa, jos toisinaan vapaapäivän sattuessa kohdalle nautin siitä. Puhtaasti ja aidosti ja täysin sydämin. Ihmisiä mekin vain olemme, äidit.

Täytetyin energiavarastoterkuin,
Anna :)

Eikä mitään päällepantavaa!

Treenivaatteita. Niitä kertyy. Piipahdimme suunnistusreissulla (postaus tulossa pian!) koko perheen voimin ja sinne pakatessani huomasin urheiluvaatekorien olevan niin täynnä, että jotain oli tehtävä.

Niinpä tein sen, millä homma aina muulloinkin lähtee rullaamaan. Kippasin kaappien sisällön maahan ja tadaa, ei auta muu kuin siivota, jos haluaa astella asunnossa eteenpäin. Harrastan samaa pyykkivuoren kanssa. Sen kun räjäyttää makkariin sängyn päälle, odottaa se siellä viimeistään nukkumaanmennessä ilahtunutta löytäjäänsä.

Mielestäni siivosin urheilukamppeet huolellisesti viimeksi kaksi (apua, jo!!!) vuotta sitten, mutta jostain syystä korien uumenista kaivautui esiin mitä retrompia virityksiä. Oli järjettömiä lörtsövirityksiä, joihin olisi mahtunut omat ja lainalapsetkin sisälle. Oli pesussa kutistuneita - käytän tätä selitystä vakavalla naamalla itselleni - trikoohumppatsumppa-juttuja, joihin en hyvällä tahdollakaan saanut itseäni mahtumaan. Oli reikää ja riekaletta, väriä ja väljähtänyttä.

Urakan jälkeen tuli hiki, mutta olipahan homma tehty. Omien vaatteideni osalta. One down, five to go... Täytynee tarkistaa perheen pelisääntökirjasta, kenen homma oikeasti on tonkia kenenkin vaatekaappi läpi. Taidan kylmän viileästi sihauttaa kuplivan tölkin auki, nostaa jalat olohuoneen pöydälle ja huudella muille ohjeita.

Nyt kun kaappiin muuten taas mahtuu, voisikin olla sopiva aika päivittää varastoa uuteen uskoon. Sillä ihan oikeasti, lenkille lähtiessä ei koskaan ole mitään päällepantavaa!

Nakujuoksut kunniaan,
- Anna ;)

Muuttuva maailma: märkäsukat

Kuulun ihmisiin, jotka aukovat toisinaan päätään väärissä paikoissa. Näin tein maaliskuun alussa GoExpo-messuilla, kun olin suunnistusosastolla hommissa.

Asiakas tuli kyselemään märkäsukkien perään ja ennen kuin ehdin ajatella, suustani pulpahteli sujuvasti kaikenlaista kielteistä kyseisiin sukkiin liittyen. Kurjat, ikävät, kylmät, vaikeat saada päälle ja vielä vaikeammat saada pois... Aikani siinä ladeltuani tunsin koputuksen olallani, Suunnistajan Kaupan kauppias itsehän se siinä kuunteli tyrmistyneenä vuodatustani. Hän johdatti minut ja asiakkaan sovitusnurkkaan, puki jalkaani thermosukat (kansankielellä usein märkä- tai kumisukat) ja kertoi samalla niiden kokemista muutoksista niiden noin viidentoista vuoden aikana, jolloin en ole kyseisiin sukkiin koskenut. Asiakkaan lähdettyä sain sukkapaketin kouraani ja kehotuksen testata niitä jonkin aikaa ja kertoa hänelle sitten palautetta. Tähän lisättiin vielä vieno toive, etten lyttäisi tuotteita asiakkaiden kuullen, niitä kun oli oikeasti tarkoitus myydä.

Ihan ensiksi rehellinen mielipide ensikosketuksestani näihin sukkiin. Ne oli helppo pukea. Ja riisua. Ja ne tuntuivat todella miellyttäviltä. Sisäpinnan fleece oli kuin silitystä iholla. Mietiskelin, että näinköhän homma pelaa enää samalla tavalla käytännössä. Siinä vaiheessa, kun sukat ovat tunnin jos toisenkin litsutelleen hyhmeisissä soissa ja mättäissä. En sanonut mitään ääneen, mutta lupasin koettaa.

Ensiulkoilulle sukat pääsivät heti messujen jälkeen. Pistelin niissä pari yösuunnistusharjoitusta, ensin kirkkonummelaisessa metsässä lumessa kahlaten ja sitten Malminkartanon mäkeä ja sen lähitienoita suunnistusmielessä kiskoen. Pukeminen tapahtui kotona sisätiloissa, joten ajomatkalla treeneihin sukat olivat jo jalassa. Hiki tuli varpaisiin, mutta ei mitenkään epämiellyttävästi. Treenin aikana, jopa siellä lumessa ja suossa tuntui koko ajan lämpimältä. Talven aiemmissa treeneissä varpaat ovat olleet jäässä, mutta kellekäs märkäsukkavihaaja voisi sitä tunnustaa. Kyyyyyyllä mummin villasukissa tarkenee vaikka neljänkympin pakkasissa!

Olin siis tyytyväinen sekä pukemisvaiheeseen että itse käyttöön, mutta autoa treenin jälkeen lähestyessäni mietin, että nyt on se jyvät-akanoista-vaihe, jossa kepuleinkin huijari paljastuu. Märkäsukka ei vain voi lähteä jalasta ilman apuvoimia tai ainakaan kirosanoja. Suunnistushommiin liittyy läheisesti auton peräluukulla varusteiden vaihto kelissä kuin kelissä, ja voin kertoa, että pakkasessa yhdellä jalalla keinottelu ja paljaiden ruumiinosien heiluttelu EI aina ole kovin mukavaa. Jalkaan jumiutunut kumisukka ei siis ole koskaan ollut ystäväni.

Mainosmies tai ei, kauppias tiesi, mitä vakuutteli. Sukka nimittäin solahti jalastani jos mahdollista vielä helpommin kuin normisukka ja olin kuivissa tamineissa ihan hetkessä. Kotona pesuun ja pinon päälle odottamaan seuraavaa starttia - ja niitä keväisessä Suomessa riittää!

Näin ollen pyydän julkisesti anteeksi niin märkäsukilta kuin ystävälliseltä kauppiaalta Jukka Westerlundiltakin kaikki ilkeät märkäsukkiin kohdistuneet ajatukseni. Olen nykyään niiden nöyrin ystävä ja selkeästi sellainen konservatiivinen vanha jäärä, joka ei usko onnistuneeseen tuotekehitykseen muuta kuin - kirjaimellisesti - kantapään kautta.

Sukkasuukoin,
- Anna :)