Kahden lennon taktiikka Madeiralle koko sakin + yhden mummin ja ukin kanssa. Hämmentävän hyvin menee. 2-vuotias on ennalta se haastavin, mutta uutuudenviehätyksessä on voimansa ja neiti on koko matkan varsin esimerkillisesti.
Perillä varattujen vuokra-autojen vuokraaminen ja hetken kipuilu 145 euron turvaistuinten vuokrahinnasta. Kaupasta saisi halvemmalla (kuten myöhemmin tulemme huomaamaankin). No, tietävät selkeästi näissä firmoissa, että vanhemmat harvemmin tinkivät lasten turvallisuudesta ja pulittavat suosiolla. Niin nytkin. Emme ruvenneet raahaamaan kaksien rattaiden lisäksi myös istuimia, joten kuvetta on kaivettava. Hello there, Mastercard.
Perillä hotellilla tavaroiden purku ja pulahdus altaisiin, eipä niitä jälkikasvu odottanutkaan kuin jo muutaman tunnin. Ah, lämmitettyä vettä ja saunakin valmiina. Jälkimmäisessä lukee lasten ikärajaksi 17 vuotta, mutta pokkana viemme sinne vauvankin. Suomalaiset ovat suomalaisia. Lämpötilaan tyytymättömiä koululaisia emme sentään päästä respaan valittamaan viileydestä, saisimme vielä porttarin koko osastolle loppuviikoksi.
Lenkille oli tarkoitus kampeutua, mutta pistetään aamukolmen herätyksen ja koko päivän matkustuksen piikkiin, että siihen ei nyt kyetä.
Seuraavat päivät alkavatkin sitten aina samoin: mies lenkille (välillä ukin ja 12-vuotiaan kanssa) ja muu konkkaronkka aamu-uinnille. Sitten aamiaiskokkailut ja aamupäivällä siirtyminen treenimaisemiin.
Käytännössä "siirtyminen" aamiaisen jälkeen on juurikin niin simppeliä kuin se neljän lapsen kanssa voi olla. Vaippa-, vaihtovaate- ja evästsekkaus. Rattaat. Juomapullot. Lenkkarit. Kantoreppu ja -liina. Viimeistään autolla huomataan aina, että jotain puuttuu. Useammin autonavain, harvemmin (onneksi) joku lapsista.
Teemme pitkiä levada-vaelluksia sekä kahden suunnistusharjoituksen päiviä, joissa vaihdamme välillä ensimmäiseltä treenipaikalta toiselle. Lounaat olemme tehneet aamiaisella valmiiksi ja napanneet mukaan. Joskus ostamme jotain täydennystä paikallisista kojuista tai ravintoloista.
Palaamme takaisin hotellille iltapäivällä noin klo 16-17. Lillumme altailla, ulkona ja sisällä, pari tuntia. Illallisella käymme tämän jälkeen joko ulkona tai kokkaamme itse (lopulta vain kolmesti). Loma tai ei, niin pakko myöntää, että itse kokkaaminen on ehkä aavistuksen rauhoittavampaa.
Loppuviikosta on lomapäivissä erilaista ohjelmaa, sillä minä, mieheni, appiukkoni (=ukki) sekä porukassamme myöskin mukana ollut 2-vuotiaan kummisetä osallistumme 17 km:n Ecotrail-polkujuoksukilpailuun. Mieheni sisko (2-vuotiaan kummitäti) kuskaa meidät juoksijat lähtöpaikalle ja lapset jäävät mummin kanssa pulikoimaan. En tarkasti tiedä, mitä juoksun aikana on puuhattu, mutta siellä koko sakki meitä maalissa sitten odottelee sulassa sovussa, joten ilmeisesti homma on ollut hanskassa.
Olemme juoksun lähtöpaikalla hyvissä ajoin. Mieheni ja siskonsa mies painelevat juoksuverkat, minä ja appiukko tyydymme kävelyyn ja venyttelyyn. Lähtökaaren alla tunnelma tiivistyy, helikopterikamera leijailee yläpuolellamme ja ihmiset vilkuttavat. Juuri mitään en selostuksesta ymmärrä, viimeisten kymmenen sekunnin laskemisen sentään, ja matka voi alkaa.
Ensin kipuamme asfalttitietä ylämäkeen reilun tovin ja ehdin jo miettiä, missä kisan polkuosuus alkaa, kun kurvaammekin alas kapeisiin portaisiin. Näitä banaaniviljelmien väleissä pujottelevia porrasosuuksia sekä levadoitten reunabetoneita sitten tampataan useampi kilometri. Näköalat ovat välillä huimia, mutta katse on palautettava pian omiin jalkoihin, jottei pääse horjatamaan ja vieri pitkin rinteitä kovin kauas reitiltä.
Jo alussa olen huomannut appiukon jolkottelevan mukavaa vauhtia ja hänen kanssaan matka taittuukin. Ikuisuudelta tuntuvan matkan jälkeen kysyn, tietääkö hän, paljonko olemme tulleet. GPS-kellonsa näyttää viittä kilometriä ja henkäisen kauhuissani, etten varmaan jaksa maaliin asti. Onneksi pakkovarusteisiin kuuluneessa repussani heiluu pari urheilujuomapulloa ja saan naukkailtua itselleni lisää voimia.
Portaikot ja polut päättyvät rantabulevardille, jota jatkamme aaltojen humistessa raikastavasti siinä vieressä. Rantabaareissa naukkaillaan ihan muita juomia ja kuulemme kannustusta myös suomeksi. Ohitan appiukon hetkellisesti merentuoksuisessa huumassani, enkä edes huomaa, että hän pannuttaa komeasti takanani hieman ennen pientä tunneliosuutta. Pian tunnelin jälkeen alkaa uusi kapuaminen ja siinä sitten katselen, kuinka ikävuosilla ei lopulta ole niin merkitystä, vain tehdyillä treenitunneilla. Yritän astua portaissa minut ohittaneen appiukon jalanjälkiin ilman yhtään viivettä, jotta saisin hyötyä. Puren hammasta, harpomme kaksi porrasta kerralla, reidet huutavat armoa ja hiki tippuu silmille. Mietin repussani olevaa hikinauhaa, mutta päätän edelleen jättää sen sinne, jotta en saa typerännäköistä hikinauha-aurinkorajaa. Turhamaisuutemme kullakin.
Yhdentoista kilometrin kohdalla tarjoillaan snacksejä, otan pienen banaaninpalan ja kummastelen suklaavuorta. Jatkan matkaani pysähtymättä, mutta eroa appiukkoon alkaa tulla vääjäämättä. Ylämäki jatkuu ja silmienpyörittelyni lähestyvän pitkän portaikon alla ei jää kanssakilpailijoilta huomaamatta. Saan kuulla, että "it's only 85 steps, you can count them". En todellakaan laske. Portaiden jälkeen alkaa viimeinen levadavaihe ja nyt hölkkääminen tapahtuu jo aivan kieli keskellä suuta. En haluaisi kaatua vesikourun puolelle enkä myöskään pudota kenenkään siistiin bataattipeltoon siihen toiselle puolelle. Levadan jälkeen alkaa viimeinen osuus, alamäkiä asfaltilla ja teen viimeisen, turhan ponnistuksen appiukon vihreän repun kiinnisaamiseksi. Sinne se katoaa ja ehtii maaliin lopulta vajaat pari minuuttia ennen minua.
Kannustusjoukot odottavat meitä maalissa innoissaan. 2-vuotiaan kummisetä on ehtinyt maaliin nelisenkymmentä minuuttia meitä ennen voittaen koko pläjäyksen ja miehenikin on peräti kuudes. Omat reidet ja pakarat jämähtävät heti maalilinjan jälkeen ja mietin tekeväni kuolemaa. Tämän vuoden puolella on tullut tehtyä kaksi "pitkää" lenkkiä: 13 km:n metsälenkki syyskuussa ja kesäkuussa Jukolan viesti. Siihen nähden olen tyytyväinen 1h40min aikaani ja päätän tehdä jatkossa hiukan pidempiä lenkkejä kotosallakin. Kesken pohdiskelujeni huomaan nuorimmaisen olevan koko tilanteesta äärimmäisen käärmeissään, joten siinä joudun sitten Funchalin keskustassa maalilinjan tuntumassa kaivamaan hikisen rinnan paidan alta ja rauhoittamaan 6-kuisen. Hienotunteisesti ihmiset katsovat poispäin, mutta tiedän paikallisen kulttuurin suhtautuvan julkiseen imettämiseen hiukan varovaisemmin kuin omamme. Toivon silti urheiluporukoiden olevan vapaamielisempiä, jotta en löydä kuvaani mistään paikallislehdestä ilkeämielisten syytösten seurana.
Mietimme illalla juoksun hintatasoa. Kymmenellä eurolla sai nimittäin hienosti organisoidun juoksun lisäksi pari paitaa, rannehikinauhoja, kaksi erittäin laadukasta noutopöytälounasta, kisamatkan tarjoilut ja paljon muuta. Ilmeisestikään sponsoreista ei ole ollut pulaa!
Viimeinen lomapäivä kuluu tämän jälkeen palauttelun ja pienimuotoisen turisteilun sekä anopin 60-vuotisjuhlasuunnistuksen merkeissä. Miehen jalat ovat jostain käsittämättömästä syystä vielä aremmat kuin omani, joten vetreän kolmekymppisen sijaan vierelläni köpöttää tuskaisa kasikymppinen. Onneksi on edelleen se allasosasto, jossa lekotella.
Jotenkin saamme lopulta kamat kasaan, köörin lentokentälle ja kotimatkan alkamaan. Jos menomatkan kaksi lentoa menivät hyvin, paluumatkan KOLME lentoa menevät upeasti. Lapset eivät itke, kiukuttele tai riitele, vaikka keskimmäinen lentomme myöhästyykin niin paljon, että missaamme viimeisen lennon ja joudumme odottelemaan ylimääräisen tunnin seuraavaa lentoa. Eväitä, värityskirjoja, päiväunia, rubikin kuutioita, pesänrakennusta - niistä on sujuvat lentomatkat tällä kertaa tehty. Mieskin saa kosketusaroilta reisiltään hiukan torkahdeltua.
Kotiin pääsemme kahdelta yöllä, ja heitän saman tien ensimmäisen pesukoneellisen pyörimään. Muut kassit odottavat purkajaansa seuraavaan päivään - onneksi on vanhempainvapaa, niin ehtii senkin härdellin hoitaa. Niin. Vanhempainvapaa. Siitä kun tässä edelleen nauttii, on kyllä pakko tehdä yksi vertailu: lomalla en nukkunut kertaakaan päiväunia. Kun taas kotona... No, sattuuhan sitä ;)
Ah lomaa mutta oi oi oi kotia,
Anna :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti