- Tuliks jotain läksyy?
- Ei. Tai tuli mut tein jo koulussa.
Kokeita, niitäkin kai välillä on. En oikein jaksa seurata, milloin. Seiska- ja nelosluokkalaiseni hoitavat kouluhommansa täysin itsenäisesti. Jos kotiin tuotava koearvosana alkaa seiskalla, kohotan kulmiani ja käymme kysymykset yhdessä läpi. Jos edessäni on kutosella alkava arvosana, lapsi joutuu ruuvipenkkiin. No ehkei meillä sentään sellaista ole, mutta melkoisen piinallinen lukutuokio on edessä. Tällainen veret seisauttava pohdiskelun paikka on toistaiseksi tapahtunut kerran, kun isompi herra toi historiasta kutosen kotiin. Tätä seurasi tiukkasävyinen keskustelu kotona a) siitä, kuinka tärkeää ja mielenkiintoista historia on ja b) siitä, mitä tapahtuu, jos numero ei nouse. Kolme lukukautta, kolme numeronnostoa. Kutosen syksyllä herran historia oli kaunis 9 ja aine yksi lemppareista.
Meillä on periaate, että koulu täytyy hoitaa kunnialla, mutta elämän prioriteettilistalla se ei kärkipaikoille yllä. Ainakin perhe, terveys, harrastukset, reippaus ja onnellisuus ajavat kirkkaasti sen ohi. Silläkin uhalla (jälleen kerran), että sanaisen arkkuni avaamalla saan joltakin taholta turpiini, aion avautua.
Mielestäni koulun tärkein oppiaine on liikunta ja lisäksi arvostan mm. koulusta saatavaa yleissivistystä sekä toisten kanssa toimimista ja muiden huomioon ottamista ja arvostamista. Aivan olennaista on muistaa myös, ketä varten koulua käydään. Ei vanhempia. Ei opettajia. Ei todistuksia. Ihan itseään varten siellä lapset ja nuoret käyvät, oppivelvollisuuden vuoksi tosin, mutta itseään varten. Se välillä unohtuu heiltä itseltään ja / tai vanhemmilta. Välillä nuori itse on perfektionisti, toisinaan on aikuisen paikka katsoa peiliin. Kummassakin tilanteessa aikuisen täytyy puuttua asiaan.
Edellisen illan epätoivoinen lukeminen saattaa auttaa muistamaan koesisällön juuri ja juuri kokeeseen asti, mutta pyyhkiytyy sitten nopeasti mielestä. Mitä iloa siitä on? Miksi edes vaivautua koenumeron vuoksi? Onko arvosanoilla muutenkaan loppupeleissä paljonkaan merkitystä? Minulla ainakin todistukseni oli riittävän hyvä, jotta pääsin kaikkiin haluamiini pääsykokeisiin. Siellä oli aina uusi mahdollisuus vaikuttaa, todistuksesta viis. Riittävän hyvä, nimikin sen jo sanoo: se riittää. Jos sen saamiseksi ei ole täytynyt uhrata nuoruuttaan, kaverisuhteitaan ja tärkeitä kasvun vuosiaan, iso peukku.
Opettajankoulutukseni ja opettajana vietetyt vuodet ovat opettaneet minulle itselleni paljon. Tietysti itse oppimisesta ja opettamisesta, mutta myös perheiden ja lasten paineista, toimintatavoista ja tavoitteista. Joka kerta, kun opettajana kuulin, että täysin normaalisti koulussa menestyvä oppilas jätti koulun takia iltaharrastuksen väliin, tunsin ahdistusta. Tai no ollaan nyt ihan rehellisiä: mietin, että miksi helvetissä? Ei ala- tai yläkoulussa tai vielä lukiossakaan ole sellaista ydinfysiikkaa edessä, jota ei oppisi tasaisella harjoittelulla. Kun on läsnä tunnilla, osallistuu, tekee tehtävät ja vaikka vielä ennen koetta lukaisee alueen läpi, pärjää mainiosti. Oppimisvaikeudet ovat luonnollisesti asia erikseen ja haastaviin aineisiin tulee silloin paneutua enemmän (ja silloinkin rajansa kaikella). Mutta ikinä milloinkaan en ole ymmärtänyt, miksi ysin tai kympin oppilas pänttää pänttäämistään. Tekisi aina mieleni sanoa, että hankkisi elämän. Elämä ei ole koulua varten, vaan koulu elämää.
Itse olin aikoinani ysin ja kympin oppilas. Lukiostakin lähdin huippupaperein, mutta en mitä niitä siksi saanut, että olisin yökaudet lukenut. Yo-kirjoituksiinkin harjoittelin todella vähän. Reaali oli silloin moniaineinen, ja sitä varten luin kerran mantsan kirjat läpi. Kokeessa innostuin kuitenkin myös historian, biologian, filosofian ja uskonnon kysymyksistä, joihin sitten vastasin mantsan lisäksi, kuhunkin monisivuisilla esseillä. Sisällön muistelin kuukausien takaisilta oppitunneilta ja niiden aikana tekemistäni muistiinpanoista. Kirjoitin 48 sivua sen kuuden tunnin aikana. Sain Eximian. Muistan vieläkin kysymykset ja ison osan vastauksistani, erityisesti niistä, joihin vastasin yleissivistykseni pohjalta.
Totta kai mukana on ripaus luontaista lahjakkuutta, kun oppii helposti ja lähes ilmaisesti, mutta myös iso osa järkevää ajankäyttöä. Kun jo kerran on mennyt sinne luokkaan, niin kai siellä voi samalla vaivalla kuunnella ja osallistua?
Minä tein mahdolliset läksyt bussissa (yläkoulu) tai isän työpaikalla (Märsky-vuosina), joten kotona sain olla perheen kanssa, treenata, katsella telkkaria tai vaikka käpertyä salaiseen lukupaikkaani kylppärin nurkkaan lattialämmityksen päälle romaania lukemaan. Itse asiassa en tainnut monta kertaa avata koulukirjoja kotona ylipäätään. Meillä on fantastiset välit koko perheen sisällä ja vaikka kaikki viisi lasta olemme jo aikuisia, näemme toisiamme ja vanhempiamme useita kertoja kuukaudessa. Meillä ei pingotettu, vaan nautittiin yhdessäolosta ja yhteisistä harrastuksista. Koulumenestys tuli siinä sivussa, jos oli tullakseen. Kaikille tuli riittävästi, jatko-opiskelupaikat löytyivät ja kunkin elämä on solahtanut uomiinsa.
Nyt olen jatkanut samaa menetelmää omien lasteni kanssa. Ei riitä, että on tunnilla hiljaa. Pitää myös kuunnella ja olla aktiivinen. Vielä en ole seiskaluokkalaisen läksyjä kotona nähnyt, sillä hän tekee ne kuulemma koulussa, jos annetaan, tai koulumatkalla. Nelosluokkalainen on pari kertaa raapustanut kirjaansa viitisen minuuttia jotakin ja haihtunut sitten puistoon leikkimään. Riittää minulle. Ainakin niin kauan, kun keskiarvot ovat yli 8.
Mä en varmaan ehdi tänä iltana käydä lenkillä, kun pitää lukea kokeeseen.
Älä. Lankea. Tuohon. Ansaan. Liikuntahan lisää kykyä oppia ja sisäistää asioita! Lukiolaisten koeviikko on maailman paras keksintö hyvälle treeniviikolle. Aamulla ylös, aamupala naamariin. Vähän lukemista, aamupäivätreeni, lounas. Mahdollisesti (todennäköisesti) pienet päiväunet, lisää lukemista, iltapäivätreeni. Vanhempien tullessa kotiin on jo tehnyt pari treeniä, saanut virkeänä lueskella kuusikin tuntia ja illan voi viettää perheen kanssa. Virkeänä siksi, että pienet happihyppelyt välillä vain lisäävät aivojen kapasitettia ottaa vastaan informaatiota. Vaihtoehtoisesti kakkostreeni voi olla illallakin, ehkä yhdessä perheen kanssa tai joukkueen yhteisissä treeneissä. Koepäivinä koe on (yleensä) aamupäivällä, jolloin silloinkin jää loppupäivä aikaa liikunnalle ja ehkä myös vaan fiilistelylle siitä, että koe on ohi.
Liikunta kuuluu olennaisena osana myös yläkoululaisen päivään, vaikkei olisikaan välttämättä erillisiä opetusvapaita koeviikkoja, vaan kokeet ovat koulupäivien lomassa. Koulupäivän jälkeen on hyvä syödä ravitseva päivällinen, levätä hetki, käydä tekemässä jokin harjoitus ja lukaista sitten vaikka klo 21 koealue kerran läpi. Tämä kyllä riittää, jos oppitunneilla on ollut mukana. Erittäin tärkeää on myös muistaa liikunta, vaikka olisi oppimisvaikeuksiakin. Juoksulenkki luku-urakan keskellä auttaa jaksamaan ihan uudella tavalla esimerkiksi matemaattisten yhtälöiden selvittämisen kanssa.
Pois liiallinen pingotus! Liikunnan lisääminen koeviikoille ja jopa kokeita edeltäviin iltoihin voi vaikuttaa hyvinkin positiivisesti koetulokseen. Jos sillä tuloksella nyt sitten on jollekin jotakin merkitystä. Vieläkö sinä aikuinen muistat konkreettisesti kärsineesi elämässäsi tai urallasi, jos saitkin kokeesta kaivatun kiitettävän sijasta seiskan tai kasin? Minä en ainakaan.
Enjoy your life. Today. Right now. You just might not be here tomorrow.
- Anna :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti