Laatuaikaa lapsen kanssa

Olin jo aiemmin miettinyt, että kun esikoinen täyttää 13 vuotta, voisimme tehdä jotain jännää yhdessä. Vauhtia nelilapsisen perheen arjesta ei puutu ja aika usein esikoinen saa toimia apukäsinä. Ajattelin, että olisi upeaa joskus ehtiä tehdä jotakin ihan kahdestaan, äiti-poika-laatuaikana. Kun tuo päivä sitten lähestyi, ja tajusin laskelmissani (kauhuissani), että täytämme samana päivänä itse asiassa yhteensä pyöreät 50 vuotta, päätin repäistä ihan kunnolla. Googlasin ja suunnittelin, laskin rahoja ja yhdistelin mahdollisuuksia.

Kun lokakuinen synttäripäivä sitten koitti, pojan lahjakuoresta paljastui sporttinen viikonloppu ulkomailla äidin kanssa. Marraskuisessa irtiotossa oli luvassa matka Hollantiin ja Belgiaan, jossa yöpyminen olisi äidin hyvien ystävien luona Haagissa ja lisäksi osallistuisimme mutajuoksuun Belgiassa ja suunnistuskisaan Hollannissa - suunnistajalle uuden suunnistusmaan kokeminen on aina iso juttu, eikä nuori mies ollut vielä Hollannissa suunnistanut ;)

Sain houkuteltua Haagin emäntämme, ranskalaisen ystävänikin mukaan mutajuoksuun ja matkaksi valitsimme rennon turvalliset 5 kilometriä näin alkuunsa. Edellisvuoden videota katsoessa niidenkin läpipääsy vaikutti melko työläältä, ja toivoin hiljaa mielessäni poutaista keliä, jotta mudan määrä ei ainakaan luonnonoloista johtuen hirveästi lisääntyisi.

Perillä mutajuoksussa keli oli varsin raikas +5 astetta, mutta taivas oli sininen ja ilma kirkas. Tuuli sen sijaan oli todella kova ja kylmä, mutta kokeneina sotaratsuina tiesimme pojan kanssa, että juoksussa sitten tulee lämmin. Ei sillä, että mutajuoksuihin tai minkään sortin estejuoksuihin olisimme koskaan aiemmin osallistuneet, mutta urheilu kun urheilu, tehdessähän sitä lämpiää!

Kisapaikalla oli tunnelma korkealla, ja väkeä saapui paikalle koko ajan. Numerolaput rintaan, asiaankuuluvat sotamaalaukset kasvoihin ja tavarat tiukan kontrollin ja useiden eri numerokoodilaputusten jälkeen niille varattuun telttaan. Turvallisuus- ja mutariskisyistä jätimme kaiken ylimääräisen pois, mikä tarkoitti myös ihanaa valkoista Suunto Ambit-kelloani. Mitään aikaa kisapaikalla ei esitetty, emmekä ymmärtäneet hollanninkielisen, upeasti gladiaattoriksi pukeutuneen, innokkaan selostajan pajatuksesta yhtikäs mitään, joten ajauduimme arvioidemme mukaan muutamaa minuuttia turhan aikaisin väkimassan mukana lähtökarsinaan ja loppuaikojamme ihmetellessä päättelimme lopulta lähteneemme kymmenen minuuttia aiemmassa lähtöryhmässä. No, järjestäjille se oli ihan sama, eikä tuo meitäkään haitannut, joten nautiskelimme reissusta lähtösähellyksestä välittämättä.

Suositussa tapahtumassa porukkaa lähti 10 minuutin välein 100-250 henkilöä, joten alkuesteillä oli hiukan ryysistä. Siitä se kyllä sitten väljeni, joten jonotukseksi ei homma onneksemme mennyt. Olimme sopineet pojan kanssa, että menemme yhdessä, mutta heti lähtöpaukun jälkeen näin, kuinka adrenaliini virtasi kaverista ja herra hypähteli hermostuneesti kuin kevätlaitumelle pääsemässä oleva varsa. Hän katsoi minua kysyvästi, joten kohautin olkiani ja nyökkäsin - kivaahan tämän piti olla ja jos hänelle kivaa on juosta kovempaa, niin antaa mennä. Sinne selkä vilahti, ja seuraavan kerran näin kaverin minua ja ystävääni kannustamassa reitin varrella, kun meillä oli vielä kilometrin verran matkaa ja hän jo fiilisteli maalissa.

Esteet reitillä olivat hauskoja. Näin suunnistajalle muutama oli todella hupaisa, esimerkiksi yksi alamäkipolku, jossa piti mennä puunrunkojen yli tai ali ja hypätä ojan yli. Lähestyimme alamäkeä ja kyltissä luki "Obstacle 4". Hihittelin kaverilleni, että tämähän on ihan vain suunnistusta ja ihmettelin, kun hän ei vastannut mitään. Katsoin taakseni ja huomasin, että ojat ja puunrungot tosiaan saattoivat toisille olla esteitä. Osamme kääntyivät päälaelleen sitten käsivoimia ja ryömimistä vaativissa esteissä, sillä taekwondo-naisena ystävälläni oli aivan eri ominaisuudet kunnossa kuin minulla. Piikkilankarivistön alla mudassa mahallani liukuen ja itseäni eteenpäin tuuppien katselin ystäväni loittonevia kengänpohjia ja lopulta ojentavaa kättä, kun muutamaa minuuttia hänen jälkeensä kampesin itseni esteestä ulos. Kumpikaan emme selvittäneet estettä, jossa piti ainoastaan roikkua käsivoimilla ja siirtyä poikkitangolta toiseen, mutta siinäkin ystäväni pääsi pidemmälle kuin minä. Minä jäin ensimmäiseen tankoon.

Maalissa olo oli erittäin iloinen ja energinen, ja buustini vain tuplaantui, kun poika juoksi silmät innosta tuikkien kertomaan, mitä hän oli missäkin tehnyt ja millaista oli ollut. Kaiken lisäksi hän sai tuloslistalla itselleen keulapaikan, sillä lähtövirheemme vuoksi hänen aikansa oli arviomme mukaan 6-10 minuuttia liian hyvä. No, siinähän sitten miettivät järjestäjät parannuksia ensi vuoteen - elleivät sitten usko 13-vuotiaan taittaneen 5km estereittiä aikaan 24.50 :D Minulla ja ystävälläni meni kymmenisen minuuttia enemmän aikaa, vaikka eipä tuolla ajan kanssa mitenkään edettykään. Nautiskeltiin vain!

Olimme kurassa hiuksia myöten, joten kisapaikan suihku oli paikallaan. Keskelle kylän asfalttitietä mustalla pressulla eristetty suihkualue oli suunnistuskisoista tutunoloinen, tosin jääkylmä asfaltti hiukan pisteli jalkapohjia, mutta suihkusta tuli lämmintä vettä, siitä iso plussa. Siinä suihkutellessani tajusin yhtäkkiä, että kaikilla muilla naisilla oli alusvaatteet päällään ja vain itse siinä keekoilin täysin nakkena. Samalla katselin ympärilleni ja huomasin, että viereisistä taloista voisi jokaikisen toisesta kerroksesta katsella suihkumaisemia niin halutessaan, mikä ehkä oli syynä toisten pidättyväisyyteen. Niin tai näin, oli kuitenkin mielestäni mukavampi pestä kurat myös rintaliivien alta, eikä vain päältä. Jos joku ei ollut aiemmin paljasta pintaa nähnyt, niin vassokuu vaan, kimpale suomalaista, valkoista lihaa kotitiellä.

Seuraavan päivän suunnistuskisaan ajoimme taas parisen tuntia Haagista - kaikki kiitos ja kunnia urheiluhulluutta tukevalle isäntäperheellemme <3 Nyt hiukan ripotteli vettä, mutta mitään kaatosadetta emme onneksi niskaamme saaneet. Kisa oli pieni Suomen suunnistuskisoihin suhteutettuna, mutta mukavasti järjestetty, ja kartta ja maastokin olivat hauskasti erilaisia, kuin mihin kotona olemme tottuneet. Itselläni suunnistus sujui yhtä puunrungon alle sopivasti jemmattua rastia lukuunottamatta kivasti, mutta poika hukkasi uutta mittakaavaa ja karttaa ihmetellessään ykkösrastinsa ja etsi sitä yli viisi minuuttia. Sitten sai sentään koottua itsensä ja suunnisti mallikkaasti maaliin asti. Onnistuimme kumpikin nappaamaan ratojen nopeimmat ajat itsellemme (poika 4,4km/35', minä 5,8km/45'), ja ystäväperheemme hehkutti tasoamme maasta taivaisiin. Kamalan vaikea oli siinä sitten selittää, että laji on tosi pieni Hollannissa, emmekä me Suomessa mitenkään kulje voitosta voittoon, sen verran kova taso kotimaassa tuossa lajissa on.

Koska reissumme kaksi ensimmäistä päivää oli kulunut urheillessa ja poikani oli kuunnellut - ja oppinut! - ranskaa lähes 24/7, oli maanantaina vuorossa ihan kahdenkeskinen tuokio Amsterdamissa. Ystäväperhe palasi arkeensa ja saatettuamme perheen lapset ranskalaiseen kouluunsa, siirryimme julkisilla Amsterdamiin. Menimme ratikalla ja junalla ja perillä suuntasimme Nemo-tiedemuseoon. Huono äiti, hemmetti vieköön! Olin nimittäin tällä kertaa katsonut surkeasti aikataulut, sillä museo oli suljettu maanantaisin. Masennus oli suuri ja haaste edessä vielä suurempi: mitä tehdä 13-vuotiaan kanssa Amsterdamissa esittelemättä tälle punaisten lyhtyjen katuja tai viemättä häntä pössyttelemään paikalliseen kuppilaan? Pohdiskelimme hetken ja lopulta kävimme pizzalla, kiertelimme hiukan matkamuistokojuja ja noh, samalla poika oppi tunnistamaan niin kannabiksen kuvan kuin hajunkin ja lopulta siirryimme junalla lentoasemalle. Ihan putkeen ei maanantai enää siispä mennyt, mutta julkisilla liikkumisesta tykkään aina, ja tutkailimme maisemia ja juttelimme niitä näitä, suomeksi.

Lyhyeksi aikomasta matkarapsastani tuli jälleen kerran valtava stoori, mutta summa summarum - ihana viikonloppu ihanan pojan kanssa. Tuli tarpeeseen, varmasti molemmille.

xoxo,
Anna =)