Tottakai voisin, jos oikein haluaisin. En vain viitsi. Nyt on juuri täydellistä, kun voin vetää ihan fiiliksen mukaan mitä milloinkin huvittaa. Sen sijaan, että joka kerta varaisin mummilasta tai kummilasta (kiitos heidän, meillä apurinki todella toimii) lastenhoidon omia treenejäni varten tai vuorottelisin tarkasti suunnitellen miehen kanssa urheilumme, olen huomannut kehitteleväni yhä uusia ja uusia keinoja tuoda lapset mukaan treeniin.
Kuten monella muullakin sporttisella vanhemmalla, vanhat tutut kotikuntopiirit, joissa lasta käytetään painona, ovat meilläkin suuressa suosiossa. Näitä tehdään kerran-kaksi viikossa vähän vuodenajasta riippuen. Oma haba kasvaa näppärästi muksun painon lisääntyessä. Tällä hetkellä ongelmana on lähinnä se, että 2,5-vuotias haluaisi mielellään lennellä kahvakuulana yhtä kepoisesti kuin 9-kuinen pikkusisarensa, mutta äidin haba ei ole kuitenkaan ihan sinne asti venynyt. Onneksi isompi neiti nauttii myös suunnattomasti saadessaan jumpata omalla matollaan äidin vieressä. Ähinätkin on opeteltu mukaan. Usein hän hihkaisee jumpan alkaessa, että haluaa vetää alkuverkan. Silloin juoksemme peräkanaa ympäri taloa, nostelemme välillä näkymättömiä palloja maasta ja teemme parit pyörähdykset voimistelurenkaissa. Kyllä, ne roikkuvat keskellä olohuone-keittiö-yhdistelmäämme. Käytännöllistä, eikö? :)
Pitkät lenkit eivät ole suosikkejani, mutta jos saan niistä eri liikuntamuotoja yhdistelemällä tehtyä mielenkiintoisia, jaksan ne läpi. Suunnistus on tietenkin eri juttu, siinä ei ole mitään ongelmia tehdä vaikka parin tunnin rauhallista lenkkiä, kun koko ajan jotain tekemistä. Ei tule aika pitkäksi. Mikään ei ole mielestäni tylsempää, kuin tiellä jolkottelu pitkiksen verran. Apua, tulee tekemisen puute!
Yksi pitkä lenkki viikkoon on kuitenkin tärkeä osa peruskunnon ylläpitoa, joten olen yrittänyt pitää siitä kiinni, yleensä sunnuntaisin. Vauva on päässyt esimerkiksi selkäreppuun sekä sauvakävelyllä että ladulla. Tällöin mies on ottanut isomman neidin juoksurattaisiin ja lähtenyt juoksulenkille. Tällä systeemille treenimme loppuvat samoihin aikoihin, ja voimme nautiskella viikonloppujen muusta tarjonnasta loppupäivän. Jos pojilla ei ole käsistreenejä tai -pelejä eikä suunnistusta, he osallistuvat liikkumiseen meidän kanssamme. Usein heillä on sekä että ja vielä puissakiipeilyt ja pulkkailut siihen päälle. Perheen mottona onkin, että joka päivä pitää tulla jotain liikuntaa, ihan kaikille.
Suunnistusseuramme tarjoama torstaijumppa on ihan huippumahdollisuus tällaiselle liikkuvalle perheelle. Esimerkiksi viime torstaina ajelin sinne kaikkien neljän lapsen kanssa, mies meni yösuunnistamaan äijäporukkansa kanssa. Jumppasimme ja pelasimme koripalloa, tytöt häärivät siellä muiden seassa omine palloineen ja patjoineen. Perhejumpassa on moni asia kohdillaan: tarjolla on sekä hikoilua että asennekasvatusta.
Tänään olin ajatellut tehdä tyttöjen kanssa kuntopiirin. Lähdimme kuitenkin ensin "alkuverkaksi" pulkkamäkeen, mutta muutaman laskun jälkeen isompi neiti halusikin leikkipuistoon. Kahlasin sinne kahta pulkkaa vetäen vain todetakseni, että pulkasta päästyään isompi neiti ei onnistunut etenemään hangessa kaatuilematta. Kiinnitin pienemmän neidin vauvakeinuun ja komensin isomman häntä vahtimaan, kipaisin (näköetäisyydeltä, toim. huom. kaikille lastensuojeluilmoitusta täyttämään ruvenneille) kotipihasta lumikolat itselleni ja isommalle neidille ja sitten ryhdyimme hommiin.
Apulaiseni kyllästyi puuhaan lähes samoin tein, sillä auraamani "polut" auttoivat häntä siirtymään keinuilta liukumäelle, eikä kantoapua enää tarvittu. Kun homma itselläni siinä oli kerran päässyt käyntiin, innostuin jatkamaan sitä puolitoista tuntia. Hiki virtasi, mutta koko ajan lisääntyvä leikkialue antoi voimia. Naureskelin ajatukselleni kuntopiiristä. Hiiteen sisäliikunta tänään! Päätin samaan syssyyn "aurata" myös kotimme suuntaan vievän tien, jotta mahtuisin siitä kahden pulkan kanssa. Samoille apajille osunut auramies naureskeli hytistään, kun huhkin "ei talvikunnossapitoa"-kyltin vieressä, mutta oli herttainen herrasmies tehdessään oman kasansa muualle kuin kyseisen tien päähän (johon se oli aiemmin aura-autojen toimesta lykätty).
Lumisen ihmemaan ja omalla haballa talvikunnossapidettävien alueiden jatkuessa silmänkantamattomiin, oli vaikea päättää, missä homma loppuu. Pienempi neiti istui edelleen lammaskarvansa päällä vauvakeinussa hymyillen, mutta isompi alkoi osoittaa väsymisen merkkejä kolattuani lähes koko puiston. Päätin jättää jotain naapuruston muille mahdollisille hyötykuntoilun faneille ja kampesin tytöt pulkkiinsa ja hilpaisimme kotiin. Astuimme sisään puistellen lunta vaatteistamme, kun neideistä puhetaitoinen tokaisi: "Huh huh. Olipa ulkoilu."
Mitäpä sitä siihen lisäämään. Niinhän se oli. Suihkun arvoinen urakka, äidille nimittäin. Ja kas - lounaan jälkeen edessäni oli kaksi päiväunille kaipaavaa neitosta. Tämä on lyhyelläkin matematiikalla yhtäkuin pari-kolme tuntia äidin omaa aikaa hiljaisessa talossa. Ah ja oi. Ja mikä kaikkein parasta, hyvä treeni tehtynä. <3
Lumiliikuntaterkuin,
- Anna :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti