Kävin pitkästä aikaa taas vesijuoksemassa. Kolme varttia hölkättyäni päätin kiristää tahtia ja kiskoin puoli tuntia niin kovaa kuin jaksoin. Vaikka vedessä en sykettä saakaan nousemaan, oli minulla hyvin treenannut olo juoksun jälkeen. Sykkeiden alhaisuudesta johtuen täysiä menossa ei siis ollut tarjolla niinkään mitään vauhtikestävyystreeniä, vaan enemmänkin voimaharjoittelua, jossa reidet huusivat armoa ja sivuilla rytmittäneet nyrkkikädet saivat haukkarit ja ojentajat tavoittelemaan toisiaan.
Siinä täysiä sohiessani mummoa ja pappaa kuitenkin lipui ohi vasemmalta ja noh, harvemmin sentään oikealta. Hymähtelin ja melkein rupesin ääneen nauramaan, kuin muistin yhtäkkiä vuoden takaisen vastaavan sessioni. Silloin eräs mummo puoliuintia pisteli ohi, katsoi minua ja sanoi: "Paat vaan pikkasen enemmän maate ja otat pisempää askellusta, niin kyllä se vauhti sinullakin vielä kasvaa". Hölmistyin silloin juoksuvyöuimari-mummon neuvosta niin kovasti, etten oikein tainnut osata mitään vastata. Tällä kertaa kukaan ei kommentoinut, katseli vain ja hymyili ystävällisesti. En kuitenkaan edelleenkään tiedä, mikä olisi ollut osuvin vastaus mummon vauhdinkasvatusvinkkiin. Hyväähän toinen tarkoitti ja meillä kullakin oli siellä altaassa niin nyt kuin vuosi sittenkin, omat tavoitteemme. Minulla etenemisvauhdin lisäys ei kuulunut harjoitusohjelmaan, ei ainakaan uimaliikkeiden suosiollisella avustuksella.
Milloin on oikea hetki neuvoa toista? Kuka saa ja kenen kannattaa antaa vinkkejä? Entä onko joku velvollinen tähän esimerkiksi ammattitaitonsa puolesta? Varmasti niin opettajat, lääkärit, poliisit kuin verovirkailijatkin kohtaavat omassa henkilökohtaisessa arjessaan tilanteita, joissa vinkit olisivat paikallaan. Mutta pakollisia, tarpeen? Ehkä, jos kyseessä on terveydelle, kehitykselle tai vaikka yhteiskunnalle oikeasti haitallinen tilanne.
Itse liikunnanohjaajan ominaisuudessa olen ottanut sen asenteen, että neuvon kysyttäessä. Muutoin avaan sanaisen arkkuni vain, jos näyttää siltä, että henkilö on vaarassa rikkoa itsensä tai lähiympäristönsä. Menkööt mummuraiset ja papparaiset vesijuoksua vaikka krooliliikkein, kunhan liikkuvat. Ei minun itsetuntoni siitä kärsi, jos he ajattelevat olevansa nopeampia tai parempia. Omaa treeniään, omaa kuntoaan siellä jokainen työstää. Ei se minun hyvinvoinnistani ole pois - eikä välttämättä heidänkään. Liike on liikettä, vaikka vähän oikaistuna.
Jos pakkaset nipistävät liikaa, kokeilkaa ihmeessä vesijuoksua! Se voi olla hauskaa niin fyysiseltä kuin henkiseltäkin kantilta katseltuna!
- Anna :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti