perjantai 19. elokuuta 2016

Arkista aherrusta ja lomamuistoja

Jos olisin normaalissa päivätyössä koulutustani vastaavassa ammatissa (opettajana), saisin kenties monin verroin palkkaa nykyiseen verrattuna. Todennäköisesti en silloin ompelisi tilaustyötä klo 20 illalla ja tarttuisi sen jälkeen asiakkaan henkilökohtaiseen harjoitusohjelmaan.

Varmasti en ainakaan hyppisi onnesta soikeana perjantaiaamuna klo 10 trampoliini-puiston naperopomppu-tunnilla 1- ja 3- vuotiaideni sekä veljeni ja tämän 2- ja 5-vuotiaiden lasten kanssa. En tuulettaisi petivaatteita päivällä ennen sadekuuroja parvekkeella, pesisi neljää koneellista pyykkiä ja tekisi mainosmateriaalia tyttöjen päiväunien aikaan. En olisi kotona 4.-luokkalaisen tullessa kotiin koulusta, söisi hänen kanssaan välipalaa ja kuuntelisi hänen kertomustaan päivän kommelluksista.



Yrittäjyys on, ainakin minun kohdallani, valinta. Ja vaikka se on välillä tuskaista, ahdistavaa, pelottavaa ja todella työlästä, rakastan päiviäni, ja oikeastaan myös iltojani, jotka ovat äärimmäisen vaihtelevia. Kiirettä pitää, mutta eipä ainakaan tule aika tylsäksi.

Sitä kiirettä on tosiaan sen verran pidellyt, että kesälomareissun blogitekstit jäivät tyystin kirjoittamatta. Loma ja loma, sitä voisi tietysti huokaista ope-lomiin tottuneena, mutta 1,5 viikon Ruotsin-reissu sekä monet 1-3 päivän pikku happihyppelyt tuntuivat todella virkistäviltä. Ja ihan rehellisesti on sanottava, etten aina asiakkaiden kanssa metsässä painellessa edes muista tekeväni työtä.

Mutta otetaanpas nyt muutama rivi sentään tuosta kesästä. Sehän meni, lähes 100% suunnistuksen parissa, kuinkas muutenkaan. Ihan parasta.

Ahvenanmaan lyhyen sporttiloman jälkeen kävimme suunnistusviikolla Ruotsin Sälenissä. Ah autuutta niitä maisemia ja maastoja! Jaoimme mökin appivanhempieni kanssa, kaikki neljä lasta olivat mukana ja koko kahdeksikko suunnisti joka päivä. Kukin omassa sarjassaan, totta kai. Pienimmille oli järjestetty mahtava miniknat-suunnistus, joka tarjosi päivittäin uuden viitoitetun reitin, jänniä puuharasteja, tunneleita, leimaamista ja totta kai kivoja palkintoja. Pojat kirmasivat tottuneesti omat sarjansa, suoritukset hiukan vaihtelivat, mutta lopputulokset olivat mainiot ja herrat itsekin melko tyytyväisiä.

Koska olimme mieheni kanssa lähteneet sinne lomareissulle, olimme ennalta fiksusti ilmoittautuneet lyhyisiin eli kort-sarjoihin. Näissä oli lomailevat vanhemmat otettu huomioon erityisen hyvin, sillä viimeisen päivän takaa-ajolähtöä lukuunottamatta oman lähtöaikansa sai joka päivä valita aivan itse. Niinpä menimme usein jo ajoissa aamulla, jolloin koko loppupäivä oli sitten aikaa lapsille ja kaikenlaisille lomaelämyksille, joita 30 000 ihmisen suunnistusviikko luonnollisestikin tarjosi.



Yksi ainoa pieni kismitys näistä itse valituista lähtöajoista jäi takaraivoani painamaan ja se oli neljäs kisa, jossa menimme lähtöpaikalle tuolihisseillä. Koska anoppi tarjoutui starttaamaan omaan kort-sarjaansa vasta myöhemmin päivällä, päätimme mieheni kanssa napata tilaisuudesta kiinni ja lähteä aivan kaksin liikkeelle jo aamukasin jälkeen ja nauttia hissistä ja maisemista ihan kaksin.

Ihan tuubiinhan tämä ei tietenkään mennyt, sillä aamulla vettä tuli kuin sieltä esteristä konsanaan, elohopea kipusi hädin tuskin kaksinumeroiseksi ja sumun takia hissistä ei nähnyt kuin omat jalkansa. T-paitasillamme värjöttelimme hissimatkan, suikkasimme nopeat suukot ja ampaisimme maastoon ylhäällä mahdollisimman nopeasti. Moka mikä moka. Näkyvyys maastossa oli maksimissaan 15 metriä, minkä koin karvaasti viikkoni ainoan isomman suunnistusvirheeni parissa taistellessani. Seisoin nimittäin valehtelematta parinkymmenen metrin päässä rastista puuttomalla tunturivarvikkoalueella, mutta en tiennyt alkuunkaan, missä olin. Ympärilläni oli vain kanervaa, loivaa rinnettä ja sumua. Koska tiesin olevani oikeassa suunnassa ja sisäinen matkamittarini kertoi, että etäisyydenkin pitäisi suurin piirtein täsmätä, jouduin etsimään rastia 1-x-2-menetelmällä. Poukkoilin hetken pientä siksakkia ennen kuin lähes kompastuin omaan rastikuoppaani. Turha varmaan mainita, että kello 12 olisi ollut sininen taivas ja näkyvyyttä naapurilaaksoihin asti.

Laivamatkailu tuli jo Ahvenanmaalla koettua, ja tuota O-ringen-rastiviikkoa varten seilasimme uudemman kerran sinivalkoisin tunnelmin. Kesän meriannos ei tullut tästäkään vielä täyteen, sillä vain neljä päivää paluumme jälkeen pääsin uudestaan kohti tuota rakasta naapurimaatamme. Vuorossa oli Nuorten Tiomila ja suunnistusseurani Lynxin ohjaaja-huoltaja-äiti-hommat. Tällä kertaa kanssani lähtivät omasta perheestäni vain 10- ja 13-vuotiaat pojat, minkä huomasin melko pian Varsinaiseksi Lomareissuksi.

Totta kai huoltohommia riitti ja koska kyseinen nuorten viesti juostaan yöllä, piti huoltajien valvoakin koko yö. Mutta kukaan ei kakannut housuunsa! Eikä ketään pitänyt syöttää! Ei rattaita, ei hoitolaukkuja, potkupyöriä tai lentäviä kenkiä. Pari kertaa sain raottaa kukkaron nyörejä lounastauoilla ja bussissa huudella peräpenkille, ovatko äidin mussukat siellä.



Paluureissun teimme Tallinnan kautta, jossa käytiin samaan aikaan suunnistuksen veteraanien mm-kilpailut. Osallistuimme yleisösarjoihin sprintissä, herkuttelimme pizzapuffetissa, shoppailimme ja palasimme laivalla Helsinkiin. Erittäin onnistunut reissu. Nuorille sekä menestystä (HD12-sarjassa olivat paras suomalaisjoukkue 4. sijallaan) että kokemusta (18-sarjojen joukkueemme pääsivät kunnialla läpi, vaikka keski-ikä taisi huidella 13-14 nurkilla).

Tätä reissua varten en joutunut pyytämään palkatonta vapaata. En järjestämään työvuorojani, en käyttämään lomapäiviäni. Järjestelin etukäteen työni niin, että tuo oli mahdollista. Jälleen yksi asia, joka yrittäjyydessä ilahduttaa. Vielä kun keksisin, millä liiketoiminnan saa pysyvästi kannattavaksi... No, eihän sitä kaikkea voi saada.

Sporttiterkuin,
- AnNa :)