Muistojenkerääjät

Matkustelu on kokemuksia ja elämyksiä. Sieltä kerääntyy myös läjäpäin muistoja. Hyviä ja joskus sellaisiakin, joista ei olisi niin ollut väliksi.

Perheemme 5-viikkoinen reissu Espanjaan ja Portugaliin viime talvena onnistui aivan käsittämättömän hyvin. Etukäteisvalmistelut oli tietysti tehty parhaan taidon mukaan, mutta yleensä hyvästä valmistautumisesta huolimatta on ainakin syytä varautua siihen, että kaikki ei mene niinsanotusti aivan tuubiin.

Meille jäi reissusta niin hyvät fiilikset, että ensi talven kohdetta olemme jo kuumeisesti pohtineet. Talvella on monenlaista ohjelmaa ihan täällä kotimaassakin, jopa velvollisuuksia, apua! Tämä rajoittaa jonkun verran aikataulujamme, mutta eiköhän motivaatiota ole kuitenkin riittävästi, että homma jälleen tulille saadaan :)

Aina muistojen ei tarvitse lähteä hurjan kalliista toteutuksista. Lasten kanssa olen huomannut, että monesti yksinkertainen saa eniten kiitosta. Ihan vaan se, että makaamme yhdessä vierekkäin metsässä ja tutkimme öttiäisiä. Tai että yövymme teltassa, ihan vaikka kotipihalla. Moni sellainen asia päätyy muistoksi, joka ei ole ihan jokapäiväistä. Toisaalta taas sitten tietyt arkirutiinit ovat tulevaisuudessa muistoja. " Muistan, kuinka äiti aina sanoi illalla..."

Syntyivät muistot sitten miten tahansa, ne ovat minusta ihania. Olen kova ottamaan valokuvia muistoksi, mutta niiden työstäminen esimerkiksi kuvakirjaksi onkin sitten jo eri juttu. Pieni ryhtiliike olisi toiveissa kuvien suhteen, jotta pääsisin niitä myös kymmenien vuosien kuluttua ihastelemaan jotenkin näppärästi. Nyt kun muistoja kertyy lähes päivittäin, on kuvamuistojen arkistointiinkin otettava ehkä jonkinlainen asiallinen suhde.

Seuraava ihana muisto saattaa syntyä jo tänään, kuka tietää. Ainakin viikonloppuna niitä taas tulee, kun suuntana on Hollola ja Jukolan viesti. Tytöt kirjaimellisesti hyppivät tasajalkaa kuultuaan, että olemme siellä kaksi yötä, teltassa. Kyllä, kävin ostamassa pumpattavat alustat meille vanhemmille - retkialustalle ei näillä kilometreillä enää viitsi kallistua, ainakaan kahdeksi yöksi.

Muistorikasta kesää kaikille!

- Anna =)

PS. Suunnistusaiheiset tekstini löytyvät jatkossa uudelta sivustoltani www.mutsisuunnistaa.fi - siellä julkaisen myös sarjista ja pidän webbikauppaa.

Karkaileva kaksivuotias, neuvokas nelivuotias & tuhahtelevat teinit

Täällä Portugali, kuuleeko Suomi?

Voi kamala, miten se aika rientää. Eihän täällä ehdi kissaa sanoa, kun on jo seuraava päivä! Työarkilomailumme on vauhdikasta, vaihtelevaa ja todella antoisaa. Kaikenlaista suunniteltua olemme ehtineet tekemään, mutta myös suunnittelemattomia hetkiä on mahtunut joukkoon. Yksi esimerkki näistä on kotikylämme Vimieiron karnevaalit, joissa kuljimme letkan hännillä ja nautimme tunnelmasta. Kieltä emme edelleenkään hallitse, mutta tunnelma välittyy muutenkin!

Edellisen postauksen jälkeen olemme siis siirtyneet Espanjasta Portugaliin ja tuvan väkijoukkokin on vaihtunut, pariinkin otteeseen. Välissä vietimme viikon 15 hengen voimin ja oli kyllä ihana seurue kylässä. Ikävä vaan jäi ja haikea fiilis. Nyt jäljellä on oman perheen ja isovanhempien lisäksi yksi 16-vuotias lainapoika; hurmaavan kiltti, ystävällinen, ahkera ja mukava tapaus.

Tiistaina loppui reissun ainoa kisarupeamamme, kun juoksimme Portugal O-meetingin viimeisen osakilpailun. Kaksi mallisuunnistuspäivää ja neljä kisapäivää, joista yhtenä juoksimme kaksi starttia, vei kyllä puhdin ainakin tästä mamasta.

Keskiviikkona oli suunniteltu lepopäivä ja melko ex tempore siihen tuli myös kuskireissu Lissaboniin. Pääsimme sinne lentokenttäkuskien roolissa mieheni kanssa ihan kaksistaan! Aivan ihana kaupunki ja meille osui upea kelikin. Nopealla suunnittelulla valitsimme turisteilukohteiksemme San Jorgen linnan, Alfaman vanhan kaupungin ja Baixan & Rossio-aukion kaupungin keskustassa. Muutamassa tunnissa ehti nähdä nämä ja syödä maittavan, tuoreesta kalasta grillatun lounaan viehättävässä katuravintolassa. Muutamakin tunti parisuhdeaikaa oman rakkaan kanssa ihan kaksin on aivan mielettömän tärkeää. Ei vaippoja, koulukirjoja, kysymyksiä ja keskeytyksiä, ei syöttämistä, juottamista tai kieltämistä. Sen sijaan paljon juttelua, pussailua, kädestä pitämistä, arjesta ja reissuista puhumista, historiasta keskustelua, maisemien ihmettelyä, omien haaveiden avaamista, naurua, tuliaisten ostamista, hidasta syömistä.

Ei siinä lapsiarjessakaan silti valittamista ole. Ihanat, omatoimiset ja neuvokkaat lapsukaisemme piristävät päivää kuin päivää. Kaksivuotias herää AINA hyvällä tuulella, maailmaa syleilevä hymy huulillaan, silmät sirrillään ja tanssiaskelein.

- Täältä tulee teidän pieni hiiri! Prinsessa-hiiri! 

Urheilutreenien ja koulupäivien tohinassa olen välillä huomannut, että 2- ja 4-vuotiaat menevät toisinaan ihan "siinä siivellä". Onneksemme molemmissa majapaikoissamme on ollut lukollinen ulkoportti - joka on todellakin syytä pitää lukossa. Itsekseen puhuva, kaikkea tutkiva rohkea kaksivuotiaamme nimittäin kipittää sinne sun tänne silmän välttäessä. Vielä ei ole onneksi pudonnut altaaseen, vaikka sielläkin viihtyy mainiosti kellukepuvussaan. Höpötys vain kuuluu, kun neiti polkee menemään. Isosisko keksii kyllä sitten puuttuvat selitykset ja keinot haastavissa tilanteissa, joten parivaljakko on mitä mainioin.

- Näillä kisuilla on nyt tullut nälkä, kun ne on niin paljon käyny treenaamassa ja koulussa. Nää tuli hakemaan siltä näitten kisujen äidiltä pienet välipalapatukat ja juotavaa tässä välissä. Sitten nää menee hipi hiljaa jatkamaan seikkailua.

Kovasti odotan lainapojan koulureippauden siirtymistä omiin teineihinikin. Edelleen 11-vuotiaan toiminta on ripeämpää kuin 14-vuotiaan, mutta on sielläkin suunnalla edistytty.

- Äiti et sä voi olla tosissas!

Joskus toivon, että en olisikaan. Se, millä vastentahtoinen teini saadaan kirjoittamaan monisivuinen ranskankielinen Powerpoint, on minulle vielä mysteeri. Edetty on, mutta nähtäväksi jää, saako kaveri sitä ikinä opelle toimitettua. Omassa ranskanope-taustassani on tuon tehtävän suhteen se ongelma, että en millään muotoa pysty hyväksymään Google-kääntäjällä tehtyjä dioja. Niinpä veivaamme niitä suklaan voimalla dia kerrallaan, mutta ottaa kyllä koville. Minulla vähintään yhtä paljon kuin oppilaalla.

- Ei varmana pyytäny ope tekemään näin paljoa! Siis niinku myös KIRJOTTAMAAN?

Sä oot viis viikkoa poissa, niin totta hemmetissä pyysi ja olisi voinut pyytää enempikin. Kirjoita ja lakkaa vikinä. No joo, saattoi olla, ettei niitä KAIKKIA englannin epäsäännöllisiä verbejä olisi vihkoon pitänyt kopioida, mutta pieni varmistus on aina paikallaan ;)

- Montaks päivää meillä on vielä jäljellä? Eiku mä sitä vaan mietin, että mä lasken sitten, että monta sivua mun pitää lukea vähintään päivässä, että mä saan ton kirjan loppuun ennen ku ollaan kotona.

Hmmm. Ollaan oltu reissussa 26 päivää. Jäljellä on 11. Sitä MÄ vaan mietin, että onko siinä 200-sivuisessa kirjassa oltava vieläkin 180 sivua jäljellä?

Aurinkohaleja,
- AnNa

Från Zeus till Pythagoras

Sitä saa mitä tilaa - voin jo nyt luvata, että tylsäksi ei aika täällä käy! Reissuun on siis lähdetty, perille päästy, majoitus ja olosuhteet upeiksi havaittu ja, jepjep, ensimmäinen koulupäivä suoritettu vähintäänkin kiinnostavasti.

Aamupäivällä aloitimme odotetun kotikoulu-urakkamme, jota on viiden viikon reissussa luvassa neljän viikon edestä - yksi aiotaan pyhittää "hiihto"lomalle, ellei tehtäviä jää rästiin. Tämän päivän perusteella sanoisin, että kasiluokkalaisella jää hommia lomaviikolle, viidesluokkalaisella ei.

Siinä missä toinen koululaisistani pyytää puheenvuoroa viittaamalla MYÖS KOTIOPETUKSESSA, toinen lorvahtaa nukkumaan kirjansa päälle. Nuorempi kirjoittaa siistillä, täsmällisellä käsialalla kaikki tehtävät ja lukee ensin pyydetyt tekstit, isompi hyppää suoraan kysymyksiin ja vastaa mitä sattuu totaalisilla harakanvarpailla. Ihan kärppänä kumpikaan ei ole paikalla, kun ilmoitan uudesta tehtävänannosta, mutta nuoremman saapuminen voidaan kuitenkin laskea muutamissa minuuteissa, isomman ei. Jo kahtena iltana ollaan saatu aikaiseksi nuoremman blogiteksti, mutta isomman oheispuuhat odottavat vielä inspiraatiota. Hänen, ei minun.

Tänään aloitimme historian oppitunneilla. Nuoremman kreikkalaiset jumalat kieltämättä kiinnostivat itseänikin enemmän ja uppouduimme kolmisinkin pohtimaan käytännön mahdollisuuksia sille, että Kronos olisi syönyt Zeusta edeltävät lapsensa, jotka Zeus sitten aikuisena olisi leikannut ulos isänsä vatsasta. Kasiluokkalaisen aiheessa seikkailimme korsuissa sukkahien ympäröimänä, mikä toisaalta oli kuitenkin helpompi kohde eläytymiseen. Vitosluokan matikasta selvisimme kunnialla, mutta kasiluokkalaisen kanssa pääsin jo tiukemmille. Vielä oli Pythagoras muistissa ja kertotaulut myöskin, joten ihan ei tarvinnut hävetä. Tässä kohti voin kuitenkin sanoa, että on erittäin positiivista, että poikien matikka sujuu vaivatta ja pienellä tuuppauksella oikeaan suuntaan homma yleensä ratkeaa.

Liikkatunnilla päästimme mummin retkeilemään 4-vuotiaan kanssa ja otimme 2-vuotiaan mukaamme. Yhdistimme tähän paikalliskulttuuria ja teimme kahden tunnin kävelykierroksen Almuñecarissa kiertäen maamerkkejä, puistoja ja linnoja.

Palattuamme jatkoimme vielä uinnilla, vesipalloleikeillä ja uimahypyillä sekä koripalloturneella siten, että 2-vuotias nukutettiin riippukeinuun ja yksi tuomaroi peliä vahtien nukkuvaa ja kaksi pelasi. Tapaturmilta ei koripallossa varmaan koskaan vältytä ja iltasella olikin yksi etusormi Voltarenilla voideltu ja sievään kääröön paketoitu. Katsotaan, mikä on ruumiinosan kunto aamulla.

Tätä kirjoitellessa aallot lyövät rantaan, talo on hiljainen ja lasin pohjalla kiiltelee viimeinen tippa sangriaa. Keskieurooppalaiseen tapaan grillasimme iltaruokamme terassilla varsin myöhään, nautimme lämpimästä illasta ja kohta kääriydymme parin peiton alle unia katselemaan. Parin, vähintäänkin. Sisätilojen viileys on ihan varmasti paikallaan kesäkuumalla, mutta tällainen suomalaiseen lattialämmitykseen, varaavaan takkaan ja sisäkengättömyyteen tottunut prinsessa kaivoi lisäpeitot öitä varten jo kaapista, vaikka muuten olosuhteista pidänkin. No joo, lämmin ilta on toki suhteellinen käsite sekin - jo päivällä paikallisia liikkui ulkona kevyttoppiksissa, vaikka mittari näytti +18. Suomalaiselle tuo on shortsikeli, myös prinsessoille :D

Sisätilojen viileydestä viis, voisin aikani huonomminkin käyttää! Uusia päiviä odotellessa ja nykyisistä nauttiessa,
espanjalaisin halauksin,
Anna <3

Mielikuvituksesta mahdollisuuksiin

Logic will take you from A to B. 
Imagination will take you everywhere. 
- Albert Einstein.

Tässä sitä nyt ollaan. Mielikuvituksen seurausta odottelemassa. Lauantaiaamuna lähtee lento, perhe ja yksi kappale isoäitejä kohti viiden viikon turneeta Etelä-Eurooppaan. Matkan varrella tulee seuraamme liittymään ystäviä, tuttavia ja sukulaisiakin toviksi ja pidemmäksikin aikaa. Miten kaikki tulee menemään, siitä ei ole vielä mitään käsitystä. Toivo on korkealla.

Mikä saa meidät liikkeelle? Miksei perusreissu viikoksi tai kahdeksi riitä? Miten pojat huolehtivat koulustaan? Tässä kysymyksiä, joihin olemme saaneet vastailla viimeisten kuukausien aikana, kun olemme matkaa valmistelleet.

Ihan ensimmäinen vastaukseni on, että miksi ei? Suomi, Eurooppa ja maailma on mahdollisuuksia täynnä ja haaveilemme uusista kokemuksista. Loskainen pääkaupunkiseutu on toki nyt vihdoin vaihtunut kauniiseen lumipeitteeseen, mutta kyllähän sulat lenkki- ja suunnistusmaastot tällaista aktiivista sporttiperhettä houkuttelevat. Monissa yrityksissä on mahdollisuus etätyöskentelyyn ja mieheni työnantajalle tämä kokeilu sopi, mistä olemme superonnellisia. Itse yhdistän näihin valoisampiin olosuhteisiin kotikoulumallia, jossa pääsen käyttämään opetusalan koulutustani urheilevien nuorten opettamiseen leirin yhteydessä. Omien lasteni lisäksi matkalla tulee olemaan myös muita koulu- ja lukioikäisiä, ja on mahtava mahdollisuus saada tehdä juuri heidän kanssaan töitä. Opettaja harvoin saa valita oppilaitaan - joten edelleen, miksi ei? Uskon nuorten saavan reissusta irti valtavasti niin kulttuurin, maisemien, elämysten, kokemusten kuin itseohjautuvan työskentelynkin osalta. He ovat kaikki tavoitteellisesti treenaavia nuoria, joten pystymme rakentamaan päivien sisällön harjoitusten mukaan. Isoäiti on luvannut autella pikkuneitien viihdyttämisessä kouluaikoina, jolloin saamme keskittyä kukin omaan osastoomme täysillä.

Viimeisten vuosien aikana on tullut kovasti pohdittua sitä, mitä sitä oikein isona haluaisi tehdä. Vastaus on viipynyt ja hakenut muotoaan, mutta alkaa pikku hiljaa selkiytyä. Vuodet vierivät niin nopeasti ohi, että tylsää, ahdistavaa, turhaa tai epämiellyttävää työtä en halua tehdä. Työn pitäisi siis olla merkityksellistä, siinä pitäisi voida auttaa myös muita, sen pitäisi olla vaihtelevaa, palkitsevaa, innostavaa ja ihan oikeasti hauskaa. Arvostan omaa vapautta valita työkaverit, -tehtävät, -ajat ja -paikatkin. Sen verran olen tulkinnut vaihtoehtojani, että yrittäjyys taitaa olla aika hyvä tie tuohon.

Korkeakouluopintojeni (KM, FM, AMK) yhteydessä opiskelin luonnollisestikin vuosia. Sellaista asenteellista sisältöä ja henkilökohtaista kasvua niissä ei kuitenkaan painotettu, joita itse jotenkin janosin. Nämä ovat asioita, joita taas yrittäjänä koen tarvitsevani päivittäin. Viime vuonna havahduin siihen, että voin myös itse kouluttaa itseäni. Koulutuksen ei tarvitse olla vuosien mittainen kokonaisuus, sillä elämähän on loppuun asti oppimista, hyvässä lykyssä siis vielä vuosikymmeniä. En minä (eikä kukaan muukaan!) ole vielä mitenkään valmis. En huokaile tutkintonimikkeiden perään, enhän rehellisesti sanottuna ole toistaiseksi tehnyt juuri mitään maisterintutkinnoillanikaan.

Lyhyitä koulutusviikonloppuja kiinnostavista aiheista, paljon hyvää kirjallisuutta eri aloilta, äänikirjoja, keskusteluja, kursseja. Itseänsä voi kehittää vaikka millä tavoin! Osallistuin vuoden alussa ystäväni pitämään aarrekartta-iltaan ja se oli todella miellyttävä kokemus. Opin paljon itsestäni, haaveistani ja tavoitteistani tuon illan aikana. Aarrekarttoja voi tehdä koko tulevaisuutta ajatellen tai sitten esimerkiksi yksittäistä vuotta tai tavoitetta silmällä pitäen. Tällä kertaa keskityin itse vain vuoteen 2018 ja leikkelin lehdistä kaikenlaista sellaista, joka herätti positiivisia tunteita. Koin tämän oleellisemmaksi kuin pidemmän tähtäimen kartan, sillä ainakin omat haaveeni muuttuvat ja kehittyvät koko ajan.

Tavoitteiden saavuttamiseen tarvitaan yleensä aina rahaa, niin minullakin. Haaveena on itsellä rakentaa perheen taloutta kestämään paremmin tyrskyjä, mielihaluja ja ihan vain sitä perusarkeakin. Olen kehittänyt itseäni tälläkin saralla viime aikoina ja tutustunut mm. Varapuuhun ja heidän sivujaan seuraamalla olen poiminut paljon arvokasta oppia. Rohkaistuin jopa ilmoittautumaan ystäväni kanssa maaliskuussa järjestettävään Passion for success-seminaariin.

Success. Menestys. Millä sitä mitataan? Uskon, että kaikille se tarkoittaa vähän eri asioita. Raha on monelle menestyksen mittari, toisilla sitä voi kuvata tietynlainen auto, asunto tai ulkonäkö. Mitataanko sitä kenties sillä, kuinka suuria summia voi kuukaudessa laittaa hyväntekeväisyyteen? Vai kuinka korkeaan virkaan oma jälkikasvu on työurallaan päässyt? Ehkä menestynyt henkilö matkustelee paljon? Ei tähänkään ole yhtä oikeaa vastausta. Olenkin sitä mieltä, että menestys lähtee meistä itsestämme. Kun itse koemme menestyneemme, se näkyy ulospäinkin, tavalla tai toisella. Minulle se on esimerkiksi perheen hyvinvointia ja onnellisuutta, mahdollisuuksia tehdä kiinnostavia asioita ja rohkeutta kokeilla uusia asioita. Näitä meillä on jo nyt, joten tietyllä mittarilla olen ja me perheenä olemme, menestyneitä. Itselle se on kuitenkin enemmän tässä vaiheessa vielä rohkeutta ja innostusta, menestys odottaa sitä vaihetta, kun meillä on tällaisten reissujen jälkeenkin vielä tilillä rahaakin. Ja sitten voi oikeasti auttaa myös muita.

Kenties saatte reissufiiliksiä matkan varrelta, jos opetukselta, maisemafanitukselta, ruoanlaitolta ja treeneiltä vain maltan!

Ihanaa tammikuun jatkoa,
pusspuss,
AnNa =)

Liikuttavat nöpönenät

Niinhän siinä kävi, että syksy ehti väliin. Otin opesijaisuuden vastaan ja kun siihen yhdisti yrittäjähommat, oli kaaosviritteinen komedia valmis. Siitä(kin) selvittiin ja nyt on seesteisempi kevätkausi alkanut!

Pikkuneidit ovat nyt tammi- ja helmikuun kotihoidossa ennen uuden arkirytmin aloittamista ja yhdistämme kotitouhuja ja yrittäjäelämää. Käytännössä se toimii niin, että käyn keikkailemassa miehen tultua töistä ja teen kirjallisia hommia päiväuniaikaan. Aamupäivisin sporttailemme, leikimme, naamioidumme tai olemme kulturelleja ihan kolmistaan isoveljien ollessa koulussa <3

Liikuttaviahan nuo ovat. Sanan kaikissa merkityksissä.

Siitä hetkestä, kun jompi kumpi herää, hyörinä on sataprosenttisesti päällä. He juoksevat katsomaan, ovatko veljet ja isä jo koulussa ja töissä. Yleensä ovat. Sitten kumotaan lelut, valitaan vaatteet ja aletaan touhuta. Mikään liikunnallinen ei ole koskaan huono ajatus, ja kaulassa keikkuvat tämän tästä erilaisista suorituksista saadut mitalit, joita he jakavat toisilleen ja joskus myös minä saan kunnian osallistua palkintojenjakajan ominaisuudessa leikkiin. On esteratoja, kilpajuoksuja, leimausratoja, taitoa vaativia tehtäviä, pujottelua ja mitä pienet mielet nyt keksivätkään.

Yhteisiin jumppatuokioihimme he muistavat aina pukeutua asianmukaisesti ja lankutushetkellä vieressä on hurraa-kannustaja ja kanssalankuttaja, roolit vaihtelevat äidin lankun kestosta vähän riippuen.

Luistelu on ihan huippujuttu, ja kehitystä tapahtuu silmissä tässäkin lajissa. Meillä on ollut kotikunnassa Kirkkonummella avoimia yleisövuoroja jäähallissa, joilla olemme käyneet. Lisäksi mummila-reissuilla tytöt ovat päässeet nauttimaan Nurmijärven mainiossa kunnossa olevasta ulkojäästä. Lunta olemme odottaneet, mutta sitä ei ole näille huudeille vielä siunaantunut.

Kiireisen syksyn aikana olin lähinnä hermostunut ja ärtynyt, enkä osannut kunnolla nauttia lasten tekemisistä ja hellyyttävyydestä. Sillä ovathan he lutuisia. Kaikki neljä. Välillä vain halin ja rutistan pienimpiä, kun syksyllä ehti tulla niin ikävä. Isot eivät enää anna halia, mutta hiivin iltaisin silittämään heitä ja jos ihan tuhina kuuluu nukkuvalta, suikkaan salaa suukon otsalle.

Päiväuniasia vaati pientä pohdintaa, koska 4-vuotias ei enää nuku päikkäreitä, mutta 2-vuotias on todella rasittava ilman niitä. Nyt teemme niin, että 4-vuotias saa lukea kirjoja sängyssään, ja 2-vuotias pääsee poikkeusluvalla äidin paikalle isoon sänkyyn äidin viereen. Harvinaista herkkua, meillä kun makuuhuone on isän ja äidin pyhää aluetta :) Nukutan neidin kainalooni, hipsin pois, kuiskaan 4-vuotiaan mukaani ja avaan tietokoneen. 4-vuotias tulee viereen piirtämään tai lukemaan ja vietämme toimeliasta isojen tyttöjen puuha-aikaa. Hän kyselee, mitä minä teen ja minä kommentoin piirroksia ja neuvon vaikeiden sanojen lukemisessa.

Mitä muuta päivisin sitten tapahtuu? Sotkua tulee ruokailusta, ulkoilusta, vessassa käynnistä ja leikeistä, mutta sehän on siivottavissa. Naamiaisasut ovat vailla vertaa ja niihin pukeudutaankin lähes päivittäin.

Ja jestas, kun sitä tarinaa riittää. Mielikuvitus on pienillä ihan uskomatonta! Täällä myös kieli vaihtuu leikin mukaan, sillä päiväkotikielenä ollut (ja maaliskuussa jatkuva) ruotsi on molemmilla jo vahva ja jotkut leikit selkeästi vaativat kieleksi ruotsin. Samoin jotkut roolihahmot. Juuri tänään intin 2-vuotiaan kanssa siivoamisesta, johon hän tomerasti ilmoitti ruotsiksi, ettei prinsessojen tarvitse siivota. Niinpä niin, olihan hänellä hörhelömekko yllään, pää söpösti kallellaan ja silmät kirkkaina. Onnistuin pysymään tiukkana ja siivosimme yhdessä.

Tässä on jo parissa viikossa oppinut nauttimaan hetkestä. On niitä kiireitä nytkin ja huolenaiheita, taloudellisia ja myös ihan vaan kaikenlaista organisoitavaa. Paljon riittää tekemistä ja myös kevään yrittäjäarjen valmistelua. Iloitsen siitä, että olen oppinut nauttimaan pienistä hetkistä. Juuri niitä samoja ei toiste enää saa takaisin. Haaveita ja suunnitelmia on tulevaisuuteen, mutta yksi niistä suurimmista koskee läsnäoloa. Ja sitä voin toteuttaa ihan juuri tässä ja nyt.

Tarttukaa hetkiin, ystävät! Ne ovat ainutlaatuisia.

-xxx, Anna