Tässä äiti vinkuu ihan sikana

Uusimmassa Kuntoplus-lehden numerossa oli mielenkiintoisia treenivinkkejä. Tartuin näistä heti crossfit-harjoitukseen, jossa oli viisi liikettä 10-50 toistolla. Hykersin mielessäni ja iloitsin, että nyt saisin vihdoin riittävän rankan kotitreenin, lukihan sivun laidassa, että treeni oli suunnattu kovakuntoisille liikkujille.

Vauva ja 2-vuotias päiväunille, alkuverkka hyppien ja juoksennellen sisällä ja terassilla ja sitten tämä tyttö oli valmis! Ensin piti arpoa kahvakuulien välillä, näitä kun löytyy kotoa peräti kaksi, passelilla painoerolla tietysti varustettuna. Yllättävän realistisena jätin tällä kertaa 12-kiloisen nurkkaan ja tartuin 6-kiloista kahvasta. Jumppapatja esiin, musiikki ja sarjat käyntiin.

Ekan liikkeen heilautukset, "high swings", olivat hauskoja ja lämpö nousi hetkessä. Mutta heti toisessa liikkeessä iski epätoivo. "Handstand push-ups" näytti kuvassa kovin simppeliltä, mutta käytännössä, noh, olin solmussa. Reteästi olohuoneen pöydälle nostetut jalat olivat siivosti paikallaan, mutta kyynärpäiden taivuttaminen suoraan kulmaan punnerrusasentoon ei todellakaan onnistunut! Laskin jalat lattian tasolle ja huokaisin kiukuissani, kun piti heti luovuttaa ja oikaista. Jatkoin liikettä vain huomatakseni, etten vieläkään kyennyt siihen. Nieleskelin harmituksen kyyneliä surkeasta kunnostani, mutta sitten purin hammasta ja laskin lopulta, vaikkakin turhautuneena, polvet maahan. Johan onnistui. Ohjeen 40 toistoa jäi asentomuutoksesta huolimatta kaukaiseksi haaveeksi. Masentavaa.

Kolmas liike, yleisliikkeenäkin tunnettu "burpee" sujui taas, vaikka onkin pakko myöntää, että viimeiset 10 toistoa olivat jo melkoisen ääntelehdinnän siivittämää ja niiden "räjähtävän" hypyn räjähtävyydestä ei voida olla kuin yhtä mieltä. Ääntelyni lisääntyi edelleen neljännessä liikkeessä, kahvakuulan kanssa ylösnousuissa ("kettlebell sit-ups get-ups") siinä määrin, että viimeisten toistojen jälkeen voihkinnan edelleen soidessa korvissani havahduin miettimään, mihin yhteyteen asiaa tietämätön olisi voinut äänet yhdistää. Sillä, ettei ole seinänaapureita, on puolensakin.

Viimeisen liikkeen, "the bananan", jälkeen makasin olohuoneen lattialla x-asennossa ja huohotin. Pieniä toistovähennyksiä olin ollut pakotettu tekemään, mutta muuten olin selvinnyt. Aikani puuskutettuani vilkaisin lehden sivuja uudestaan ja huomasin kohdan: "Jaksaisitko vielä 5 kierroksen jälkeen lisää?" Mitä hemmettiä?! Pitikö näitä kierroksia tehdä VIISI? Sisälukutaitoni oli todella ruosteessa, sillä moinen kohta oli jäänyt kokonaan rekisteröimättä. Viisi kierrosta. Ei. En pystyisi enää. Yksi. Yksi. YKSI VAIVAINEN. Sen selvisin, ja senkin pienin huijauksin. Tuntui, että kroppani oli pettänyt minut. Milloin minusta tuli tällainen lahna?

Juuri silloin yläkerrasta kuului pienten askelten töminää ja 2-vuotias juoksi portaisiin ja huusi: "äiti, äitiii, mikä hätänä, mihin äitiä sattui?". Ilmeisesti sen verran olin kuitenkin huhkinut, että voihkeeni oli tunkeutunut toisen raukan päiväuniin. Päätin, että se riitti ensimmäiselle kerralle ja että seuraavalla viikolla lisäisin toisen kierroksen.

Pidin kiinni tästä päätöksestä ja annoin kahvakuulalle uudestaan kyytiä viikkoa myöhemmin. Tällä kertaa koko perhe oli kotona. Isot pojat puuhasivat samaan aikaan omiaan ja mies teki tyttöjen kanssa iltapalaa. Ensimmäinen kierros sujui samoissa merkeissä kuin edellisviikolla, nyt tosin tiesin, mitä tuleman piti. Edelleen piti hieman himmata toistojen määrässä, mutta muuten selvisin. 9-vuotias siirtyi jumpan aikana sohvalle tekemään Rubikin kuutiotaan ja kannusti siinä samalla äitiä erityisesti äänilleni naureskellen. Samalla hän tutkaili lehden ohjeita ja kommentoi asentojani asiantuntevaan sävyyn. Ähisin hänelle, että tulkoon itse kokeilemaan, jos on niin helppoa.

Myös 12-vuotias poikani hiippaili paikalle toisen kierroksen alkaessa. Kun sen neljäs liike, "kettlebell sit-ups and get-ups" lähestyi, nuorempi huusi yhtäkkiä kovaan ääneen isommalle, että "tää on se paras, tässä äiti vinkuu ihan sikana". Irvistin heille ja tein treenin loppuun ähisten ja puhisten ja lopulta lysähdin lattialle. Hetken siinä lukua otettuani havaitsin silmänurkastani, kuinka 12-vuotias viritti itselleen toista jumppapatjaa paikoilleen, vaihtoi t-paidan ja hilasi Kuntoplus-lehden vierestäni itselleen. "Mä vaan kokeilen et onkse oikeesti noin rankkaa".

Olihan se hänestäkin sitten, vaikken kasvuikäisen antanutkaan kahvakuulalla leikkiä paria toistoa enempää. Oma kroppa riitti vastukseksi hänellä mainiosti. Venyttelin ja kannustin häntä samalla, kun kaksivuotias juoksi yhtäkkiä halaamaan minua ja sanoi, että "äiti oli deipas". Liekö isänsä vinkannut, mutta kivalta tuntui kuulla se oman tsemppaamisen jälkeen. Sanoin isommille, että niinpä, enkö ollutkin aika reipas, vinkumisesta viis. Pojat hymähtivät ja totesivat, että niin kai, "sillee semisti ainakin".

Viikon päästä. Kolme kierrosta.
- Anna <3

Toisinaan ei vaan mene ihan tuubiin

Inhoan julkisilla paikoilla vollottamista, mutta joskus kyyneleet eivät vain pysy sisällä. Olisi ihana pystyä kovettamaan itsensä ja hoitaa asiat sivistyneesti, mutta minkäs teet, kun pato aukeaa.

Viimeisin pillitykseni tapahtui eilen, kauppakeskus Sellossa. Päätin, että nyt on vihdoin korkea aika käyttää jouluna saamani lahjakortti Adam&Eveen. Sovin miehen kanssa, että tapaamme kauppakeskuksessa hänen töidensä jälkeen ja vaihdamme tyttösten hoitovuoron lennossa. Tässä rakennusajan tuoksinassa ei moiseen ylellisyyteen olisi ollutkaan varaa, mutta ihanainen lahjakortti antoi tämän mahdollisuuden ja fiilistelin sitä koko päivän.

Lopulta iltapäivä koitti. Ajelin Kirkkonummelta Leppävaaraan, kampesin tytöt autosta ulos ja hissiin, otin lahjakortin esille ja apua, jähmetyin kauhusta. Se oli ollut voimassa vain neljä kuukautta eli mennyt umpeen jo useita kuukausia sitten! Jatkoin kuitenkin, pala jo kurkussa, matkaani kauneushoitolaan, jossa sain kuulla, että en mitenkään pystyisi käyttämään lahjakorttia enää. Olisi kuulemma auttanut, jos olisin tullut edes vähän vähemmän myöhässä, mutta nyt lokakuussa oli mahdotonta. Omistajakin olisi kuulemma sanonut samoin, jos olisi ollut paikalla. Yritin sanoa, että vauva syntyi huhtikuussa, enkä ollut vatsoineni kykeneväinen moiseen hemmotteluun keväällä, mutta lopulta en pystynyt muuta kuin nieleskelemään ja nyökkäilemään, keräsin tytöt mukaani ja poistuin paikalta. Tietenkin ne kyyneleet valuen, äärimmäisen kiusallista.

Miehelle pahoittelin tapahtunutta ja sitä, kuinka surkea vaimo olen, kun en ihania lahjoja tajua ajallani käyttää. Pyysin myös, etten enää saisi kyseiseen myymälään lahjakortteja, sillä niiden voimassaoloaika ei sovi tällaiselle tumpelolle. Onneksi ymmärtäväinen mieheni halasi ja sanoi harmittelevansa vain sitä, että jäin hemmottelua vaille.

Jäin kuitenkin hiukan miettimään sitä, että olikohan tuo päätös kyseiselle pienyrittäjälle ollenkaan fiksu. Varaamani palvelu olisi nimittäin ollut 30€ lahjakorttia arvokkaampi, joten kassaan olisi kilahtanut euroja myös kortin ulkopuolelta. Nyt kassakone oli hiljaa, hoitolassa ei ollut näkyvissä muita asiakkaita, eikä tämäkään aio palata. Kaiken huipuksi kuulin äidiltäni, että hänen lahjakortissaan jäljelläolleet eurot oli vielä kesäkuussa huolittu - silloin kassalla oli tosin ollut itse yrittäjä.

No, omapa oli mokani. Eteenpäin vain. Arkipäivät ovat täynnä yllätyksiä; hassua, kivaa ja kiusallista voi sattua milloin tahansa. Sen tiedän esimerkiksi taas tästä aamusta, että päiväkodin siniset kengänsuojukset ovat petollisia. Koskaan et tiedä, milloin ne unohtuvat jalkaasi.

Syysterkkusin,
- Anna

Hyviä päiviä, normipäiviä

Aika ajoin saan kuulla kysymyksen, että miten oikein aika kuluu mammalomaillessa. Vastaus on hyvin. Ja nopeasti. Useimpina päivinä oleminen on aika puuhakasta mutta ihan jees, kuten viime viikon keskiviikkona.

Kello soi 6.45. Ylös, miehelle takeaway-aamiainen autoon mukaan, suukot ja heipat. Samalla 12-vuotiaan herätys ja tämän aamupala. Eväiden valmistaminen koulupäivää varten. Kyselyä läksyjen tilasta ja liikuntavaatteista. Kaikki kunnossa, poika kohti bussia. Yölläkäyneen pesukoneen tyhjennys ja uuden koneellisen käynnistys.

7.30 nuoremman sankarin herätys ja hänen kanssa yhdessä aamiaisen syönti. 9-vuotiaan osallistuminen aamuiseen rupatteluun on vielä unista ja jokseenkin hellyyttävää. Isomman veljen eväät löytyvät keittiön pöydältä, joten nuorempi lupaa toimittaa ne perille. Hetki renkaissa roikkumista jätkälle ja netissä surffailua äidille. Sitten tämäkin poika bussille. Pyykkien lajittelu kaappeihin (harvinaista palvelua tässä taloudessa) ja pyörimisensä lopettaneen pesukoneellisen tyhjennys.

Tyttöjen huoneesta alkaa kuulua höpöttelyä ja jokeltelua kello 8.30. 2-vuotiaalle vaatteet ja vaippa esille omatoimista pukeutumista varten, samalla 6-kuinen aamutissille. Itsellekin vihdoin vaatteet (lenkkisellaiset) päälle ja ripsaria silmiin. Tyttöjen aamupuurot, jonka jälkeen ulkovaatteet päälle ja kohti päiväkotia.

Kello 9.30 innokas 2-vuotias liihottaa päiväkodin portista sisään, höpisee ummet ja lammet jo eteisessä ja juoksee huoneeseen leikkimään muiden kanssa. Tunnen pienen omantunnonpistoksen, minun aamupäiväni hänen kanssaan eivät taida olla yhtä virikkeellisiä. Ne kolme 3-5-tuntista tuokiota, jotka tyttö viikossa viettää päiväkodissa, ovat järjestäen odotettuja ja rakastettuja. Äidin kanssa kotona lähinnä siivotaan, leivotaan, laitetaan ruokaa, tehdään rakennushommia tai piipahdetaan leikkipuistolenkillä. Onneksi perjantaiaamupäivisin on sentään huomio kokonaan pirpanoissa: kansalaisopiston aikuinen-lapsi-tanssikurssi ja sen jälkeen uimahallituokio.

Ajo takaisin kotiin, jossa vauva vaunuihin ja 6 km:n juoksulenkille. Syksyinen aamupäivä on tänään huikaisevan kaunis ja lähijärvi kimmeltelee auringonsäteissä. Juoksu on kivaa ja vauva nukahtaa kärryn rullaukseen.

Kotipihassa vaunut parkkiin ja pihavaraston kimppuun. Päivän agendana mineraalivillojen asennus seiniin, talvi jo tulla lähestyy. Villa pölisee ja kutittaa ja loppuvaiheessa vauvakin tekee heräilyä. Saan kaikki paketit tyhjennettyä ja juoksen suihkuun, jonka jälkeen lounastamme vaavin kanssa vuorotellen. Vaavi nestemäistä, minä pähkinä-paprika-salaattia ja ruisleipää. Lounaslistani on helppo: mitä kaapista milloinkin löytyy. Myönnän, joskus se on suklaata.

Kello 14 lähtö kauppaan ja päiväkodille. Hieman vielä unisenoloinen tyttö popsii päiväuniensa jälkeen välipalaa ja odotan hetken, että saan neidin matkaani. Toimiminen on muutenkin verkkaista, kun jokaikinen vaihe on saatava tehdä itse. Lopulta pääsemme autoon ja huomaan, että kello on sen verran, että voin yllättää koululaiset ja noukkia heidät koululta, eivätkä joudu odottelemaan bussia saati kiertelemään sen koko kyläkierrosta.

Kotona pojat ottavat itse välipalaa (joskus meidänkin palvelu tökkii) ja nuorimmainen maistelee hieman soseita 2-vuotiaan kiikkuessa renkaissa ja odottaessa muistipeliseuraa. Läksy- ja pelihetken jälkeen  vauva menee jälleen päiväunille ja kolme isompaa katoaa leikkipuistoon. Päivällistä varten ei jää tällä kertaa yhtään apukokkia, mikä toisinaan on myös ihanan rauhallista.

Kello 17.30 mies tulee kotiin ja samaan aikaan esikoisen treenikyyti saapuu. Vuorottelu vienneissä ja tuonneissa helpottaa liikkuvan perheen arkea valtavasti. Esikoinen juoksee puistosta, poimii treenikassin ja heilauttaa heipat. Kaksi nuorempaa huikkaistaan syömään. Koko perheen yhteinen päivällistuokio on ylellisyys, josta suostun tinkimään vain äärimmäisessä hädässä. Tällä kertaa joukosta puuttuu 12-vuotias, mutta muiden kanssa rupattelemme päivän kuulumiset samalla kun spagetti-bologneset uppoavat nälkäisiin kitoihin.

Ruoan jälkeen 9-vuotias lähtee takaisin pihaleikkeihin, me miehen ja tyttösten kanssa käymme puolestamme jälleen pihavaraston kimppuun. Esikoisen tullessa treenistä nappaan muutkin lapset sisälle ja heidän iltapesujensa ja -palojensa jälkeen on iltasatujen aika. Mies lopettaa raksailun ja lukee 2-vuotiaalle, itse uppoudun koululaisten kanssa Tsatsiki-tarinan maailmaan vauvan seuratessa tohinointia sitteristään.

2-vuotias tuhisee unten maillaan kello 20.30 ja koululaiset lukevat sängyissään vielä hetken. Mies lähtee lenkille, ja minulla on vielä yhden pienokaisen iltarutiinit jäljellä. Viimeistään nyt on korkea aika hänen saada vitamiinitippansa, kynsienleikkuunsa, tukanharjauksensa tai edes lepertelynsä - sopeutuvainen neljäs lapsi on jälleen kulkenut koko päivän mukana kitisemättä tai vaatimatta sen suurempaa huomiota.

Kello 22 pujahdan suihkunraikkaan miehen kainaloon sohvalle. Netflix-sarjoja. Suklaata. Suukkoja. Mietin, että ei ollut huono päivä. Ei mikään erikoispäiväkään, vaan ihan sellanen normipäivä. Just parasta arkea.

Puss,
Anna