Aika ajoin saan kuulla kysymyksen, että miten oikein aika kuluu
mammalomaillessa. Vastaus on hyvin. Ja nopeasti. Useimpina päivinä
oleminen on aika puuhakasta mutta ihan jees, kuten viime viikon
keskiviikkona.
Kello soi 6.45. Ylös, miehelle
takeaway-aamiainen autoon mukaan, suukot ja heipat. Samalla 12-vuotiaan
herätys ja tämän aamupala. Eväiden valmistaminen koulupäivää varten.
Kyselyä läksyjen tilasta ja liikuntavaatteista. Kaikki kunnossa, poika
kohti bussia. Yölläkäyneen pesukoneen tyhjennys ja uuden koneellisen
käynnistys.
7.30 nuoremman sankarin herätys ja hänen
kanssa yhdessä aamiaisen syönti. 9-vuotiaan osallistuminen aamuiseen
rupatteluun on vielä unista ja jokseenkin hellyyttävää. Isomman veljen
eväät löytyvät keittiön pöydältä, joten nuorempi lupaa toimittaa ne
perille. Hetki renkaissa roikkumista jätkälle ja netissä surffailua
äidille. Sitten tämäkin poika bussille. Pyykkien lajittelu kaappeihin
(harvinaista palvelua tässä taloudessa) ja pyörimisensä lopettaneen
pesukoneellisen tyhjennys.
Tyttöjen huoneesta alkaa
kuulua höpöttelyä ja jokeltelua kello 8.30. 2-vuotiaalle vaatteet ja
vaippa esille omatoimista pukeutumista varten, samalla 6-kuinen
aamutissille. Itsellekin vihdoin vaatteet (lenkkisellaiset) päälle ja
ripsaria silmiin. Tyttöjen aamupuurot, jonka jälkeen ulkovaatteet päälle
ja kohti päiväkotia.
Kello 9.30 innokas 2-vuotias
liihottaa päiväkodin portista sisään, höpisee ummet ja lammet jo
eteisessä ja juoksee huoneeseen leikkimään muiden kanssa. Tunnen pienen
omantunnonpistoksen, minun aamupäiväni hänen kanssaan eivät taida olla
yhtä virikkeellisiä. Ne kolme 3-5-tuntista tuokiota, jotka tyttö
viikossa viettää päiväkodissa, ovat järjestäen odotettuja ja
rakastettuja. Äidin kanssa kotona lähinnä siivotaan, leivotaan,
laitetaan ruokaa, tehdään rakennushommia tai piipahdetaan
leikkipuistolenkillä. Onneksi perjantaiaamupäivisin on sentään huomio
kokonaan pirpanoissa: kansalaisopiston aikuinen-lapsi-tanssikurssi ja
sen jälkeen uimahallituokio.
Ajo takaisin kotiin, jossa
vauva vaunuihin ja 6 km:n juoksulenkille. Syksyinen aamupäivä on tänään
huikaisevan kaunis ja lähijärvi kimmeltelee auringonsäteissä. Juoksu on
kivaa ja vauva nukahtaa kärryn rullaukseen.
Kotipihassa
vaunut parkkiin ja pihavaraston kimppuun. Päivän agendana
mineraalivillojen asennus seiniin, talvi jo tulla lähestyy. Villa
pölisee ja kutittaa ja loppuvaiheessa vauvakin tekee heräilyä. Saan
kaikki paketit tyhjennettyä ja juoksen suihkuun, jonka jälkeen
lounastamme vaavin kanssa vuorotellen. Vaavi nestemäistä, minä
pähkinä-paprika-salaattia ja ruisleipää. Lounaslistani on helppo: mitä
kaapista milloinkin löytyy. Myönnän, joskus se on suklaata.
Kello
14 lähtö kauppaan ja päiväkodille. Hieman vielä unisenoloinen tyttö
popsii päiväuniensa jälkeen välipalaa ja odotan hetken, että saan neidin
matkaani. Toimiminen on muutenkin verkkaista, kun jokaikinen vaihe on
saatava tehdä itse. Lopulta pääsemme autoon ja huomaan, että kello on
sen verran, että voin yllättää koululaiset ja noukkia heidät koululta,
eivätkä joudu odottelemaan bussia saati kiertelemään sen koko
kyläkierrosta.
Kotona pojat ottavat itse välipalaa
(joskus meidänkin palvelu tökkii) ja nuorimmainen maistelee hieman
soseita 2-vuotiaan kiikkuessa renkaissa ja odottaessa muistipeliseuraa.
Läksy- ja pelihetken jälkeen vauva menee jälleen päiväunille ja kolme
isompaa katoaa leikkipuistoon. Päivällistä varten ei jää tällä kertaa
yhtään apukokkia, mikä toisinaan on myös ihanan rauhallista.
Kello
17.30 mies tulee kotiin ja samaan aikaan esikoisen treenikyyti saapuu.
Vuorottelu vienneissä ja tuonneissa helpottaa liikkuvan perheen arkea
valtavasti. Esikoinen juoksee puistosta, poimii treenikassin ja
heilauttaa heipat. Kaksi nuorempaa huikkaistaan syömään. Koko perheen
yhteinen päivällistuokio on ylellisyys, josta suostun tinkimään vain
äärimmäisessä hädässä. Tällä kertaa joukosta puuttuu 12-vuotias, mutta
muiden kanssa rupattelemme päivän kuulumiset samalla kun
spagetti-bologneset uppoavat nälkäisiin kitoihin.
Ruoan
jälkeen 9-vuotias lähtee takaisin pihaleikkeihin, me miehen ja
tyttösten kanssa käymme puolestamme jälleen pihavaraston kimppuun.
Esikoisen tullessa treenistä nappaan muutkin lapset sisälle ja heidän
iltapesujensa ja -palojensa jälkeen on iltasatujen aika. Mies lopettaa
raksailun ja lukee 2-vuotiaalle, itse uppoudun koululaisten kanssa
Tsatsiki-tarinan maailmaan vauvan seuratessa tohinointia sitteristään.
2-vuotias
tuhisee unten maillaan kello 20.30 ja koululaiset lukevat sängyissään
vielä hetken. Mies lähtee lenkille, ja minulla on vielä yhden
pienokaisen iltarutiinit jäljellä. Viimeistään nyt on korkea aika hänen
saada vitamiinitippansa, kynsienleikkuunsa, tukanharjauksensa tai edes
lepertelynsä - sopeutuvainen neljäs lapsi on jälleen kulkenut koko
päivän mukana kitisemättä tai vaatimatta sen suurempaa huomiota.
Kello
22 pujahdan suihkunraikkaan miehen kainaloon sohvalle. Netflix-sarjoja.
Suklaata. Suukkoja. Mietin, että ei ollut huono päivä. Ei mikään
erikoispäiväkään, vaan ihan sellanen normipäivä. Just parasta arkea.
Puss,
Anna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti