Vauva ja 2-vuotias päiväunille, alkuverkka hyppien ja juoksennellen sisällä ja terassilla ja sitten tämä tyttö oli valmis! Ensin piti arpoa kahvakuulien välillä, näitä kun löytyy kotoa peräti kaksi, passelilla painoerolla tietysti varustettuna. Yllättävän realistisena jätin tällä kertaa 12-kiloisen nurkkaan ja tartuin 6-kiloista kahvasta. Jumppapatja esiin, musiikki ja sarjat käyntiin.
Ekan liikkeen heilautukset, "high swings", olivat hauskoja ja lämpö nousi hetkessä. Mutta heti toisessa liikkeessä iski epätoivo. "Handstand push-ups" näytti kuvassa kovin simppeliltä, mutta käytännössä, noh, olin solmussa. Reteästi olohuoneen pöydälle nostetut jalat olivat siivosti paikallaan, mutta kyynärpäiden taivuttaminen suoraan kulmaan punnerrusasentoon ei todellakaan onnistunut! Laskin jalat lattian tasolle ja huokaisin kiukuissani, kun piti heti luovuttaa ja oikaista. Jatkoin liikettä vain huomatakseni, etten vieläkään kyennyt siihen. Nieleskelin harmituksen kyyneliä surkeasta kunnostani, mutta sitten purin hammasta ja laskin lopulta, vaikkakin turhautuneena, polvet maahan. Johan onnistui. Ohjeen 40 toistoa jäi asentomuutoksesta huolimatta kaukaiseksi haaveeksi. Masentavaa.
Kolmas liike, yleisliikkeenäkin tunnettu "burpee" sujui taas, vaikka onkin pakko myöntää, että viimeiset 10 toistoa olivat jo melkoisen ääntelehdinnän siivittämää ja niiden "räjähtävän" hypyn räjähtävyydestä ei voida olla kuin yhtä mieltä. Ääntelyni lisääntyi edelleen neljännessä liikkeessä, kahvakuulan kanssa ylösnousuissa ("kettlebell sit-ups get-ups") siinä määrin, että viimeisten toistojen jälkeen voihkinnan edelleen soidessa korvissani havahduin miettimään, mihin yhteyteen asiaa tietämätön olisi voinut äänet yhdistää. Sillä, ettei ole seinänaapureita, on puolensakin.
Viimeisen liikkeen, "the bananan", jälkeen makasin olohuoneen lattialla x-asennossa ja huohotin. Pieniä toistovähennyksiä olin ollut pakotettu tekemään, mutta muuten olin selvinnyt. Aikani puuskutettuani vilkaisin lehden sivuja uudestaan ja huomasin kohdan: "Jaksaisitko vielä 5 kierroksen jälkeen lisää?" Mitä hemmettiä?! Pitikö näitä kierroksia tehdä VIISI? Sisälukutaitoni oli todella ruosteessa, sillä moinen kohta oli jäänyt kokonaan rekisteröimättä. Viisi kierrosta. Ei. En pystyisi enää. Yksi. Yksi. YKSI VAIVAINEN. Sen selvisin, ja senkin pienin huijauksin. Tuntui, että kroppani oli pettänyt minut. Milloin minusta tuli tällainen lahna?
Juuri silloin yläkerrasta kuului pienten askelten töminää ja 2-vuotias juoksi portaisiin ja huusi: "äiti, äitiii, mikä hätänä, mihin äitiä sattui?". Ilmeisesti sen verran olin kuitenkin huhkinut, että voihkeeni oli tunkeutunut toisen raukan päiväuniin. Päätin, että se riitti ensimmäiselle kerralle ja että seuraavalla viikolla lisäisin toisen kierroksen.
Pidin kiinni tästä päätöksestä ja annoin kahvakuulalle uudestaan kyytiä viikkoa myöhemmin. Tällä kertaa koko perhe oli kotona. Isot pojat puuhasivat samaan aikaan omiaan ja mies teki tyttöjen kanssa iltapalaa. Ensimmäinen kierros sujui samoissa merkeissä kuin edellisviikolla, nyt tosin tiesin, mitä tuleman piti. Edelleen piti hieman himmata toistojen määrässä, mutta muuten selvisin. 9-vuotias siirtyi jumpan aikana sohvalle tekemään Rubikin kuutiotaan ja kannusti siinä samalla äitiä erityisesti äänilleni naureskellen. Samalla hän tutkaili lehden ohjeita ja kommentoi asentojani asiantuntevaan sävyyn. Ähisin hänelle, että tulkoon itse kokeilemaan, jos on niin helppoa.
Myös 12-vuotias poikani hiippaili paikalle toisen kierroksen alkaessa. Kun sen neljäs liike, "kettlebell sit-ups and get-ups" lähestyi, nuorempi huusi yhtäkkiä kovaan ääneen isommalle, että "tää on se paras, tässä äiti vinkuu ihan sikana". Irvistin heille ja tein treenin loppuun ähisten ja puhisten ja lopulta lysähdin lattialle. Hetken siinä lukua otettuani havaitsin silmänurkastani, kuinka 12-vuotias viritti itselleen toista jumppapatjaa paikoilleen, vaihtoi t-paidan ja hilasi Kuntoplus-lehden vierestäni itselleen. "Mä vaan kokeilen et onkse oikeesti noin rankkaa".
Olihan se hänestäkin sitten, vaikken kasvuikäisen antanutkaan kahvakuulalla leikkiä paria toistoa enempää. Oma kroppa riitti vastukseksi hänellä mainiosti. Venyttelin ja kannustin häntä samalla, kun kaksivuotias juoksi yhtäkkiä halaamaan minua ja sanoi, että "äiti oli deipas". Liekö isänsä vinkannut, mutta kivalta tuntui kuulla se oman tsemppaamisen jälkeen. Sanoin isommille, että niinpä, enkö ollutkin aika reipas, vinkumisesta viis. Pojat hymähtivät ja totesivat, että niin kai, "sillee semisti ainakin".
Viikon päästä. Kolme kierrosta.
- Anna <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti