Illalla lastenhuoneiden ovet ovat auki ja säpsähdän, kuinka kovaa juttelemme miehen kanssa. Toisethan voivat herätä. Kiiruhdan lähimmälle ovelle sulkemaan sen, kun huomaan tyhjän sängyn ja muistan samalla, että kaikki lapset ovat muualla. Kaikki neljä lasta. Yhtäaikaa. Pojat isällään, tytöt mummin ja ukin luona. Käperryn takaisin miehen kainaloon sohvalle. Jos olisin kissa, kehräisin.
Aamulla kello soi. Duuniaamu, tytöt ylös ja päiväkotiin, pojat kouluun. Paitsi että saman tien muistan, ettei talossa edelleenkään ole muita kuin me. Rauhallinen aamu. Hipsin alusvaatteissani keittiöön, teen kaksi aamupalasettiä ja suukotan miehen matkaan kohti toimistoa kahvimuki kourassaan. Otan oman aamupalani, avaan tietokoneen ja hoitelen pari tuntia työjuttuja koneella. Edelleen alusvaatteissani, mutta sitähän kukaan ei näe. Toivottavasti.
Kympiksi menen sijaistamaan erästä kolmosluokkaa. Tunti ruotsia ja kaksi liikuntaa. Päivän mitta ja sisältö ovat kuin minulle tehtyjä, lounaskin kuuluu kokonaisuuteen (pakon sanelemana, mutta sopii minulle). Liikuntatunnilla kirmailemme pitkin lähimetsää posket punaisina. Testailemme juoksutekniikkaliikkeitä ja olemme hippaa. Opekin osallistuu, ihan kaikkeen. Sukkulaviestiä jatketaan niin kauan, että toisiaan lähentyneet jonot ovat kiinni toisissaan. Oppilaat nauravat ja kiittelevät hauskasta tunnista, parhaasta liikkatunnista ikinä.
Palaan kotiin hyvällä mielellä. Ketään ei tule kyydissäni, mutta silti palaan kotipihassa tarkistamaan autosta lastenistuimet. Jos vaikka olisin unohtanut jonkun sinne. Tyhjiä ovat. Nappaan lasin vettä ja banaanin ja jatkan työskentelyä koneella ja valmistelen ohjelmaa huomista suunnistuskurssia varten. Neljältä syön uuden välipalan, lopetan koneella istumisen ja siivoan vaatehuoneen hyllyt ja lattian, jotka viikonloppuna vihdoin tyhjentyivät raksa-ajan työkaluista ja betonisäkeistä. Jynssään hyllyt huolella, sillä niistä on tulossa kankaideni säilytyspaikka. Ja sitä tavaraa riittääkin, ompelenhan toisen
yritykseni puitteissa kaikenlaista "aikani kuluksi". Jätän vaatehuoneen kuivumaan ja alan valmistautua illan treeniin.
Toppi, kerraston paita. Kuuntelen. Ei, kukaan ei tarvitse minua tässä välissä. Trikoot, suunnistussukat, suunnistuspaita, hikinauha. Hiljaista edelleen. Hämmentävää. Pakkaan kuivat vaihtovaatteet, juomapullon - myös kaverille - ja suunnistuskengät mukaan, ajastan saunan, nappaan karttamuovin ja kompassin taskuun ja hilpaisen autolle. Olen hyvissä ajoin, pitihän minun ottaa mukaan vain itseni ja yhden ihmisen vaatteet. Ei rattaita, muovimopoja, palloja, kuravaatteita, kassillista eväitä, neljiä suunnistuskenkiä eikä edes potkupyöriä.
Ajan treenipaikalle, jossa huojun tovin auton takaluukulla katsellen muiden touhuja. Henkäisen ja nuuhkin keväistä meri-ilmaa. Fantastista. Juoksen harjoituksen, ja vaikka virheitä kertyy minuuttitolkulla, päällimmäiseksi jää jälleen hyvä mieli. Huutelen heipat isälle ja äidille, jotka ovat myös olleet ulkoilemassa, isä hoitamassa velipojan lapsia ja äiti suunnistamassa, ja kaasutan takaisin kotiin. Mies ei ole vielä ehtinyt paikalle lapsosten kanssa, joten pudotan pikaisesti likaiset vaatteet pesukoneen eteen ja livahdan saunaan. Kuuntelen sähkösaunan raksutusta, venyttelen ja vain olen. Kohta se taas alkaa.
Ja voi, sieltä he saapuvat juuri kun olen tulossa suihkusta. Äidin pienet mussukat! Mummolavierailu on sujunut hyvin ja saan halauksia ja märkiä suukkoja joka suunnasta. Voisin rutistaa heitä ikuisuuden, niin ikävä on ehtinyt vuorokaudessa tulla. Mies haihtuu samaiseen suunnistusharjoitukseen otsalamppu kaverinaan, ja minä jään neitien kanssa iltapuuhiin. Juttelemme kuulumiset, syömme iltapalaa ja kerron pitkän iltatarinan. Ikävä on ollut molemminpuoleinen ja istumme pitkän tovin sylikkäin. Parhautta.
Niinpä. Toisinaan käymme toistemme hermoille, mutta ei heitä ilmankaan vaan voisi olla. Tai no. Ehkä silloin tällöin vuorokauden. Ilman vaipanvaihtoja, tuhatta äiti-huutoa ja liutaa kysymyksiä, alituista kokkaamista, pyykkäämistä ja kuskaamista. Mutta sitten. Sitten se kaikki taas tuntuu lahjalta ja mahdollisuudelta. Siltä omalta elämältä, kaikkine puuhineen, itkuineen ja nauruineen. Senhän tässä kuitenkin on itse valinnut ja
saanut. Mutta siltikään en tunne huonoa omaatuntoa, jos toisinaan vapaapäivän sattuessa kohdalle
nautin siitä. Puhtaasti ja aidosti ja täysin sydämin. Ihmisiä mekin vain olemme, äidit.
Täytetyin energiavarastoterkuin,
Anna :)
