Hiljaisuus. Edellisestä hetkestä on tovi.
- Äiti tuolta tulee täti. Se on täti koska sillä on pimppi.
- Äiti noi kiusaa. Ei saa kiusata pieniä lapsia. Se on tuhmaa. Mä kerron isällekin.
- Äiti emmä oo pieni tyttö. Mä oon iso tyttö. Mä käytän pelkkiä pikkareita.
- Äitiiii. Mä oon pieni tyttö. Mäkin tarviin vaipan.
- Tuolta tulee äiti poika. Poika on poika. Pojalla on aina pippeli. Nyt se on housuissa.
- Meneekö täti kauppaan? Miksi täti menee kauppaan? Miksi tädillä on pyörä? Miksei tädillä ole kypärää? Missä tädin sormikkaat on?
- Ukki osaa laulaa maan korvessa kulkevi. Se ei osaa laulaa hämähäkkiä mutta mä voin kyllä opettaa. Sitten se osaa.
Pian kolmevuotias tyttäreni puhuu hereilläoloajastaan todennäköisesti 99%. Sanoja ja lauseita vain tulee, eikä hän niihin aina edes odota vastauksia.
Yksivuotias neiti ei puhu, mutta jokeltelee ja epäonnistuessaan jossain testailee äänirajoja, ehkä omiaankin, mutta lähinnä meidän.
Isot pojat kuvailevat hyvinä päivinä koulukokemuksiaan hyvinkin laveasti, kiukkupäivinä murahtelevat yksitavuisesti tai tuuppivat toisiaan.
Neljän lapsen kanssa puhetta ja vauhtia riittää.
Makoilen saunan lauteilla ja hymähtelen lasten kommelluksille. Samalla aivoihin hiipii miellyttävä tyhjyys, ja huomaan korvien soimisen helpottavan. Yhtäkkiä mieheni tulee ovelle, avaa sen, näkee minut ja purskahtaa nauruun.
- Eihän tää oo ees lämmin.
- Ei niin, ei ees päällä. Mutta täällä on taivaallisen hiljasta. Laitoitko tytöt sänkyyn?
- Joo, nukkumassa ovat.
- Hyvä. Voin siis tulla pois.
Kiinnijääneen iltapuhdekarkurin terkuin,
- Anna :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti