Ei sillä, että siellä mitään urheilullisesti vinksahtaneita pyhiinvaeltajia kovin usein olisi. Tai on tasaisesti muutama, mutta ryysikseltä ollaan toistaiseksi vältytty. Näin oman liikkumisen kannalta ihan kiva juttu. Kuntalaisten hyvinvoinnin ja kentän elossasäilymisen kannalta ei ehkä niinkään.
Tänään lauantaina sattui olemaan myös isomman neidin 3-vuotissynttäripäivä. Hetken mietimme, pitäisikö juhlan kunniaksi tarjota jotakin "lapsellisempaa" viihdettä, mutta kokeiltiin kuitenkin kysäisemällä, että mitä jos mentäisiin pyörän peräkärryssä urheilukentälle juoksemaan. Tyttö kiljui riemusta, pakkasi treenivaatteet selkäreppuunsa ja oli ulkona kypärää virittelemässä ennen kuin ehdimme 1-vuotiaalle solmia kenkiä jalkaan. Noh, eihän tämä toki puskista tullut, mutta sykähdyttävän ilahduttavaa on silti joka kerta nähdä lapsen iso ilo a) ilmaisesta ja b) hyvinvoinnin kannalta positiivisesta toiminnasta.
Niinpä polkaisin tyttöset kyydissä urheilukentälle, matkaa sinne on meiltä reilut 6 kilometriä. Mies juoksi rinnalla, ja sivuprofiilia ihailemalla ei voi muuta kuin sanoa, että kyllä se on kaunista, kun sen taitaa. Siinä jolkottelunsa ohessa jeesi vielä meidän karavaania ylämäissä takaa tuuppimalla, joten omassa kunnossani lienee jotain vielä kovasti raakilevaiheessa.
Kentällä päästimme niin sanotusti tytöt irti: isompi painoi heti tukka hulmuten kierroksen ympäri, pienempi innostui pienestä aidasta, jota lopulta kiersi koko harjoituksemme ajan. Kävelynopettelu on jännää puuhaa :) Itse teimme juoksutekniikkaharjoituksia, joihin isompi neitikin pian yhtyi. Sitten tytöt touhusivat omiaan, kun itse kiihdyttelimme 200 metrin vetoja. Mies 15 kertaa, minä tyydyin kymmeneen. Loppuverkaksi sopi mainiosti juoksu & pyöräily takaisin kotiin, pienen pillimehupaussin jälkeen.
Kivaa tässä perhetreenissä kentällä oli se, että treenasimme lasten kanssa mutta kuitenkin omilla tehoillamme. Näimme neitokaiset koko ajan. Pienempi ei aitansa ympäriltä poistunut, ja isompi kävi välillä hölkkäämässä kierroksen, kannusti meitä, kiipesi palkintokorokkeelle tuulettamaan, hyppäsi pituutta, kiipesi ja konttasi aitojen yli ja ali, kannusti meitä, kokeili katsomon istuimet ja teki vielä lopuksi muutaman 40 metrin spurtin. Kaiken tämän ihan oma-aloitteisesti. Jossain vaiheessa pyysi ottamaan hänelle aikaa ja kannustamaan "kunnolla". Maalissa neiti oikein korosti huohotustaan ja sitten taas mentiin, ja pyydettiin äitiä mukaan "sivulaukkaamaan".
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lapsi oppii niitä juttuja, joita vanhemmatkin tekevät. Ei niissä erikseen tarvitse pyytää, käskemisestä puhumattakaan. Tänään oli taas tästä hyvä esimerkki. Tee jotain esimerkillistä, tykkää siitä itse ja tadaa, se kyllä tarttuu lapseen!
Yhteisiä, ihania treenihetkiä toivotellen,
Anna :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti